Kemijoen latvaosan rauhallinen virta sopii leppoisaan melontaan ‒ katso video melontareitin upeista ruskamaisemista

Voimakas pohjoistuuli viskoo koivunlehtiä jokeen. Kahden edellisviikon aikana itärajan pinnassa on satanut runsaasti, ja Kemijoen latvahaarat ovat valuttaneet vuolaasti vettä pääuomaan. Nostelen retkitavaroita kanoottiin ja valmistan itselleni lähtölounaan.

Kanootin kaatumisen varalta olen pakannut vaatteet, kamerat, makuupussin ja ruoat vesitiiviisiin varustepusseihin. Lastaamisessa täytyy olla huolellinen. Painopisteen on oltava kohdallaan, jotta kanootin ohjaaminen olisi helpompaa.

Erämaassa on jo turvallisuussyistä tehtävä valmistelut kunnolla, etenkin kun olen liikkeellä yksin.

Työnnän kanoottini vesille, ja pian huomaan, kuinka nopeasti joki virtaa.

Kemijoen latva on matala, mutta nyt pohjakivistä ei olisi harmia. Keskikesällä joutuisin väistelemään kiviä ja hakemaan sopivia laskulinjoja.

Koska joki virtaa etelään, tuuli pysyttelee selkäni takana. Se pitää kanootin luontojaan suunnassa samalla kun avittaa minua eteenpäin. Mikäpä on meloessa, kun matka alkaa taittua joutuisasti. Ruskan värittämää jokimaisemaa katsellessani mieliala on korkealla.

Ennen melontaretkeä olin päättänyt poiketa Naltiohaaran eteläpuolella sijaitsevalla jyrkkäreunaisella Naltiotunturilla. Matkaa sinne oli Kemihaarasta vain muutama kilometri.

Naltiotunturi on seudun ainoa tunturi, joka kohoaa yksinäisenä Itäkairan muutoin varsin tasaisen erämaan keskellä. Koillisessa 15 kilometrin päässä siintävät Korvatunturit. Seuraavat tunturit ovat lounaassa 25 kilometrin etäisyydellä.

Monen muun Itä-Lapin tunturin tapaan Naltiotunturin yläosa on rakkakivien peittämä. Pakkasrapautuminen on lohkonut kallion kivilohkareiksi.

Kivikossa ei ole mukavaa kävellä, joten päätin olla nousematta huipulle asti.

Alempaakin Naltiotunturin rinteiltä avautuu pohjoisen suuntaan yksi Itäkairan hienoimmista maisemista. Soiden keskellä mutkitteleva Naltiohaara on muutaman sadan metrin päässä. Sen takaa koillisen horisontissa kohoavat Korvatunturit.

Maisema on erämaata silmänkantamattomaan. Koska ollaan Urho Kekkosen kansallispuistossa, metsissä ei näy yhtään hakkuuaukeaa.

Naltiotunturin takana, soiden keskellä, mutkittelee itäisin Kemijoen latvahaaroista, Naltiohaara. Horisontissa 15 kilometrin päässä kohoavat Korvatunturit. Kuva: Arto Komulainen

Kemijoen kolme latvahaaraa kiemurtelevat Itäkairan selkosissa Savukosken kunnan pohjoisosassa.

Haaroista läntisin on Kemihaara, keskellä on pohjoisen suunnasta tuleva Keskihaara, ja idän suunnassa on Naltiohaara. Kolme päähaaraa yhtyvät Kemihaarassa ja jatkavat Kemijokena 550 kilometrin matkan Pohjanlahteen asti.

Pelkosenniemellä Kemijokeen yhtyy Kitinen, johon on muutama kilometri aiemmin liittynyt Luirojoki. Ennen vanhaan myös tästä seudusta puhuttiin nimellä Kemihaara. Siitä on tullut muun muassa nimitys Kemihaaran suot, joiden kohtalona oli joissakin suunnitelmissa peittyä Vuotoksen altaan alle.

Kanoottini lipuu hiljalleen erämaan halki. Joen länsipuolella, siis kulkusuunnassa oikealla, on Kemihaaran erämaa-alue, itäpuolella Uura-aavan soidensuojelualue. Joenvarsi on enimmäkseen koivikkoa. Siellä täällä rantaan työntyy kuusi- tai mäntymetsää.

Maisema on yhtä rauhallinen kuin joki. Isoja koskia ei ole, ainoastaan nopeammin virtaavia kapeikkoja siellä täällä. Kanootti lipuu niissä itsekseen ja minä saan vain nautiskella. Suvantopaikoissakin melonta sujuu kevyesti.

Ympärillä on hiljaista, vain tuuli humisee rantametsän puissa. Joutsenpari lentää jokea seuraillen. Maakotka ylittää joen erämaa-alueen suuntaan. Näitä tunnelmia olin lähtenyt täältä hakemaan.

Kemijoki halkoo Itäkairan erämaata. Joen vasemmalla puolella on Kemihaaran erämaa-alue, oikealla Uura-­aavan soidensuojelualue. Kuva: Arto Komulainen

Ensimmäiselle leiripaikalle saavun illan jo hämärtyessä. Kannan tavarat leiriin ja vedän kanootin rannalle. Käännän sen ylösalaisin ja tyhjennän siihen päässeen veden. Aikoinaan monet kivikkokosket nähnyt vanha lasikuitukanootti toimi hyvin, vaikka se hieman vuotikin.

Leirissä sytytän nuotion ja pystytän teltan. Tulistelupaikka on Metsähallituksen rakentama. Varustukseen kuuluvat myös puukatos ja käymälä. Vastaavia tulipaikkoja tai keittokatoksia on Kemijoen latvaosassa useita.

Auringon laskiessa sää selvästi viilenee. Istun vielä hyvän aikaa tummuvassa illassa ja katselen vesilintujen iltalentoa joen yllä. Sitten kömmin telttaan ja työnnyn makuupussiin.

Onpa hyvä, että otin mukaan lämpimän untuvapussin. Aamulla herätessäni ja kurkistaessani teltan oviaukosta huomaan maan olevan kuurassa. Pakkasta on ollut useita asteita. Onneksi kaikki varusteeni olivat teltassa ja kanootti käännettynä rannalla. Sen pohja on jäässä.

Sopivasti aurinko kurkistaa joen takaa puiden latvojen välistä. Kiertelen leirin lähellä ruskasta nauttien. Kuuraiset kanervat ja varvut tekevät maisemasta upean.

Rantatörmän vanha aihkipetäjä on vaikuttava puuvanhus. Katselen sen tyviosan koroa, josta aikoja sitten joku kalamies on veistänyt kirveellä sytykelastuja.

Ensimmäisen yön leirini Kemijoen törmän päällä. Aamuaurinko sulattelee joenvarren kuuraa pakkasyön jälkeen. Kuva: Arto Komulainen

Kemijoki jatkuu samana rauhallisena virtana. Matkanteossa ei satu mitään yllättävää, joten melontani jatkuu mukavissa ja turvallisissa merkeissä seuraavan leirin tasalle.

Olen katsellut jo kotona kartasta joen länsipuolella olevaa Lattunavaaraa, jossa näkyy olevan vanha palovartijan maja. Päätän lähteä patikoimaan yöksi majalle. Se ei ole kaukana lähimmästä joenmutkasta, matkaa kertyy reilun kilometrin verran. Mutta rinne yllättää jyrkkyydellään. Rinkka selässä saan kiivetä tosissani, ja perille pääsen hengästyneenä.

Yllätyn, kun vaaran päällä onkin kaksi majaa: vanha palovartijan maja ja uusi palovartijan maja. Vanha, vuonna 1934 rakennettu, on perua ajalta, jolloin vaaralla tehtiin metsäpalojen vartiointia 1930-luvulta aina 80-luvulle asti. Kirveellä veistetty, Museoviraston entistämä hirsimaja on tunnelmallinen rakennus, jossa on helppo eläytyä menneisiin aikoihin.

Majoitun uudempaan tupaan. Ilta pimenee nopeasti, ja teen ilta-askareet kynttilän valossa. Yö autiotuvalla ei petä tälläkään kertaa, ja nukun hyvät yöunet. Tukevan aamiaisen jälkeen palaan joen varteen.

Jatkan melomista vielä muutaman tunnin, kunnes pääsen maastopyöräni luo. Jätin sen menomatkalla odottamaan joen varteen.

Otan reppuun arvokkaimmat tavarani ja lähden polkemaan joen itäpuolella kulkevaa metsäautotietä kohti Kemihaaraa, jossa ovat autoni ja peräkärry. Välillä tie kulkee aivan Kemijoen rantatörmällä. Ylempää on mainio katsella erämaajokea, jota pitkin meloin edelliset päivät kanootilla.

Lattunavaaran vanha palovartijan maja on veistetty kirveellä vuonna 1934. Sisällä on liuskekivitakka. Kuva: Arto Komulainen

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/2023.