Lapissa voi kohdata yllättäen Pohjolan metsien kuninkaan – kalutut tunturikoivikot kertovat nälkäisten hirvien läsnäolosta

Pohjoisen luonto on puhdasta, ja taivas on korkealla. Maantie näyttää jatkuvan loputtomiin, kun ajan kahden kuvauskaverini kanssa kohti Kebnekaisea Kiirunan lähellä Pohjois-Ruotsissa. Näkymä on kuin jostain Alaskasta – tämä on Villiä Pohjolaa!

Yhtäkkiä näen tien lähellä neljä tummaa hahmoa, jotka seisoskelevat tiheässä tunturikoivikossa. Olen löytänyt hirvien päivälepopaikan.

Hirvet luottavat paksuun hankeen ja jatkavat ruokailuaan. Kuva: Juho Rahkonen

Otamme muutaman varmistuskuvan auton ikkunasta ja huomatessamme, että hirvet eivät pelkää meitä, lähdemme lähestymään niitä paksussa umpihangessa. Lunta on nivusiin asti, ja kulkeminen on läkähdyttävää. Ei ihme, että hirvetkään eivät mielellään lähde liikkeelle, van jatkavat ruokailuaan ja lepäilyään kuvaajista piittaamatta.

Tunturikoivikko on kaluttu aika pahannäköiseksi. Hirvet syövät etenkin 1–3 metrin pituisia taimia sekä oksia. Eniten vahinkoja hirvet aiheuttavat keski- ja kevättalvella. Myös sarvien hankaaminen puuta vasten vaurioittaa puita.

Hirvi on vakioaihe Pohjois-Euroopan kivikautisissa kalliomaalauksissa, mikä kertoo eläimen suunnattomasta merkityksestä maanosamme asutushistoriassa ja esivanhempiemme elämässä.

Tunturikoivut on kaluttu tarkkaan. Kuva: Juho Rahkonen

Hirvi ansaitsee Pohjolan kuningaseläimen arvon jo silkan kokonsa perusteella: sen ruumiin pituus vaihtelee kahdesta ja puolesta metristä reiluun kolmeen metriin, ja säkäkorkeus on enimmillään 230 senttimetriä. Yleensä aikuisen hirven paino on 300–400 kilogramman paikkeilla, mutta suurimmat sonnit painavat jopa 600 kiloa.

Suomessa ja muualla pohjoisilla havumetsäalueilla elävä hirvi (Alces alces) on maailman nykyisistä hirvieläimistä suurin. Pohjois-Amerikan alalaji on vielä muhkeampi.

Useimpien hirvieläinten tapaan hirvilläkin vain uroksille eli sonneille kasvaa sarvet. Venäjällä sekä Ruotsissa hirvillä näkee usein valtavia lapiomaisia sarvia.

Suomalaisilla hirvillä, etenkin Etelä-Suomessa elävillä, lapiosarvet ovat harvinaisempia; ne kantavat ohuemman mallisia hankosarvia, jotka nekin kyllä käyvät komeasti kruunusta. Pohjois-Skandinaviassa hirvikanta on harva, mutta sarvet ovat useammin lapiomallisia.

Lapiosarvissa on leveä, yhtenäinen lapa, jonka leveys on jopa metrin. Hankosarvissa lapa on puolestaan kapea, ja se koostuu yksittäisistä kapeista sivuhaaroista.

Hirven sarvet vaihtuvat vuosittain, ja ne ovat suurimmillaan syksyn kiima-aikana. Sarvet viestittävät kilpakosijoille sekä naaraille uroksen voimaa ja mieskuntoa. Sarvilla ei juuri ole käyttöä puolustautumisessa saalistajia vastaan, vaan esimerkiksi susia hirvet hätistelevät jalkojensa nopeilla, tappavan voimakkailla potkuilla.

On mahtavaa päästä kuvaamaan metsien kuningasta vain reilun kymmenen metrin päästä. Toisaalta hirvi on niin iso, että se tekee vaikutuksen kauempaakin: samalla reissulla nimittäin koemme todellisen Avara luonto -elämyksen, kun kolmen hirven lauma juoksee syvällä tunturilaakson järven jäällä.

Emä johdattaa kaksi vasaansa kohti seuraavaa ruokailupaikkaa. Kuva: Juho Rahkonen