1970-luvulla Suomeen luotiin myyntijärjestelmä, jolla metsänomistajat saivat puustaan parempaa hintaa –sitten se hiipui pois

Saarijärven Länsi-Kalmarin kylällä Keski-Suomessa puuta on myyty yksissä tuumin yli puoli vuosisataa. Kylään perustettiin 1970 Suomen ensimmäinen metsäyhteistyöalue, jossa on metsää noin 2 000 hehtaaria ja 43 osakasta. Yhteistä puukauppaa yhteistyöalueen jäsenten metsissä on tehty yhtä vuotta lukuun ottamatta joka vuosi sen perustamisesta saakka.

”Vain yhden kerran eli 1974 yhteismyyntiä ei jostain syystä tehty”, muistelee eläkkeellä oleva maanviljelijä Tuomo Haapakoski, joka on ollut mukana yhteismyynnissä sen alusta vuodesta 1970. Nyttemmin hän on luovuttanut hoitokunnan vetäjän tehtävät pojalleen Toni Haapakoskelle.

Valtatie 13:ta lävistämä Kalmarin kylä Saarijärven pohjoispuolella oli satunnaisille kulkijoille Pohjoismaiden historiaan viittavasta Kalmarin Unionin–huoltoasemasta. Unionit katosivat jo 1990-luvun alussa, mutta Kalmarin puunmyyntiunioni–jos sanaleikki sallitaan–tunnetaan yhä Saarijärven suunnalla puukaupan suunnannäyttäjänä.

Tuomo Haapakosken kokemukset puun yhteismyynnistä ovat olleet hyviä 1970-luvulta asti ja hänen poikansa Toni Haapakoski on jatkanut samalla samalla tiellä. Kuva: Petteri Kivimäki

Keskimäärin yhteistyöalue myy puuta vuodessa noin 10 000 kuutiota, eli se on alueellisesti merkittävä puunmyyjä. Puun ostajien kannalta yhteistyöalue tuo vuosittaisilla myynnillään tasaisuutta puunhankintaan.

”Ostajien suusta on usein kuulunut, että puunmyynti ei ala ennen kuin Länsi-Kalmarin porukka on tehnyt kaupat.”

Yhteismyynnin syntyyn vaikutti 1960-luvun lopulla puunkorjuun koneellistumisen edetessä tehty havainto suomalaisen yksityismetsäomistuksen rakenteen heikkouksista. Metsälöiden koko oli keskimäärin hyvin pieni ja kuviot olivat usein vaikeasti tavoitettavissa. Se vaikeutti puunkorjuuta, uhkasi syödä puunkorjuun koneellistamisen tuomia hyötyjä ja tuotti ylimalkaan kustannuksia.

Epäkohdan poistamiseksi Suomen itsenäisyyden juhlarahasto käynnisti 1970-luvun alussa tutkimuksen, jossa haluttiin selvittää, voisivatko pieniin metsälöihin jakaantuneen metsäomistuksen saada suuruuden ekonomiaa toteuttamalla hakkuut ja metsänhoitotyöt keskitetysti tietyllä alueella. Tutkimuksen kunnianhimoinen tavoite oli löytää keino pirstaleisen metsäomistuksen haittojen minimointiin ratkaisu vapaaehtoisuuden pohjalta niin, että metsän omistussuhteisiin ei tarvitse kajota.

Hankkeen vetäjäksi valikoitui 29-vuotias metsänhoitaja Heikki Vesikallio, joka alkoi etsiä kokeiluun sopivia tiloja eri pääosin eteläistä Suomesta. Kyseessä oli valtava ponnistus, jonka kuluessa tavattiin ja haastatettiin satoja ellei tuhansia metsänomistajia ja kysyttiin valmiutta lähteä mukaan kokeiluun.

Lopulta Vesikallion johdolla Suomeen syntyi yhdeksän myyntialuetta, Virroille, Parkanoon, Kurikkaan, Suomussalmelle, Heinävedelle, Hämeenkyröön, Saarijärvelle ja Enoon. Länsi-Kalmarin alue oli ensimmäinen, jossa nimet kirjoitettiin paperiin.

Pistokoeluonteiset soitot yhteismyyntialueiden toimivien metsänhoitoyhdistysten satunnaisesti valituille toimihenkilöille osoittavat, että edes metsäammattilaisten parissa ei yleisesti enää muisteta yhteismyyntialueiden olemassaoloa. Moni myyntialue vuosien saatossa lopettanut, hiipunut pois.

Ostajien näkökulmasta joka vuosi puuta myynyt yhteishankintalue on luonut puun tarjontaan vakautta.  Kuva: Petteri Kivimäki

Poikkeuksen tekee Saarijärven Länsi-Kalmarin yhteismyyntialue, jossa alkuperäinen yhteismyynnin ajatus on elossa myös käytännössä.

Kun aikanaan suurin odotuksin perustettujen yhteismyyntialueiden tunnettuus on haihtunut niin ohueksi, onkin pieni yllätys, kun puhelimeen vastaa yhteismyyntialueet muodostanut mies. Oman metsän raivuutöiden keskeltä, kuinkas muuten.

”Onpa mukava, että joku vielä muistaa yhteismyyntialueet. Niistä saatiin hyviä kokemuksia. Puun korjuun kustannuksia oli mahdollista säästää parikymmentä prosenttia”, Vesikallio, 83, aloittaa.

Yhteismyynti antoi yksityiselle metsänomistajalle lisää hauista väännössä metsäyhtiöitä vastaan, mutta hakkuiden paketoiminen isommiksi yksiköiksi sopi myös metsäyhtiöille, jotka hyötyivät hakkuun tehostumisesta.

”Myös puun ostajat hyväksyivät ostoalueet ja olivat valmiita maksamaan lisähintaa. Oikeastaan malli ei sopinut vain pienille sahoille, jotka ostivat tiettyä tukkikokoa”, yhteismyynnistä tohtoriksi väitellyt Vesikallio muistelee.

Yhteismyyntialueiden alkaessa metsätalouden koneellistuminen oli vasta alkuvaiheessa. Motolla kaadettiin vain 5–10 prosenttia puista ja ajokoneiden pohjaratkaisut perustuivat maataloustraktoreihin.

”Nykyisellä korjuukalustolla yhteismyyntialueet toisivat varmasti vieläkin suurempia logistisia hyötyjä kuin silloin.”

Länsi-Kalmarin metsäyhteistyöalueen koko oli sen aloittaessa 1 640 hehtaaria, mutta sen koko on pikkuhiljaa kasvanut lähemmäksi 2 000 hehtaaria. Se tuo puunkorjuuseen mittakaavahyötyjä, aivan kuten Sitran 1970-luvulla asettama metsäloimikunta oli arvellut.

”Parhaimpana talvena koneet tekivät alueella töitä viisi kuukautta ilman, että niitä piti siirrellä lavetilla minnekään. Puuta lähti silloin 12 000 mottia”, Tuomo Haapakoski muistelee.

Myös puusta saatu hinta on ollut keskimäärin korkeampi kuin muilla myyjillä –aivan kuten Heikki Vesikallio tutkimuksessaan ennusti.

Idean tasolla metsäyhteistyöalueessa on samaa yhteismetsän kanssa. Olennainen ero on, että metsäyhteistyöalueessa metsän omistusoikeudessa ei tapahdu muutosta, vaan pysyy aidosti kunkin metsäomistajan omaisuutena. Yhteismetsässä metsäomistaja on osakas samalla tapaa kuin huoneiston omistaja asunto-osakeyhtiössä.

Järjestelyn toimivuus vaatii metsänomistajilta kykyä sopia ja sietää sitä, että aina yhteismyynti ei osu omalta kannalta välttämättä otollisimpaan ajankohtaan. Pitkän päälle edut ovat kuitenkin suuremmat kuin suhdanteiden mukaan sahaavien hintapiikkien odottaminen. Tarkoitus on saada puun myynnistä aina ajankohtaan nähden paras hinta, mutta varsinaiset edut tulevat Haapakosken mukaan pidemmän ajan kuluessa.

”Yhteismyynti tuo metsänhoitoon suunnitelmallisuutta ja pitkäjännitteisyyttä. Paras tuotto metsästä tulee silloin kun niitä hoidetaan ajallaan.”

Yhteistyö on tiivistä Metsähoitoyhdistyksen kanssa, joka hoitaa muun muassa ostajien kilpailuttamisen. Hakkuiden paketoiminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi tuo hyötyjä vielä puun myynnin jälkeenkin uuden metsän perustamiseen kuuluvan maanmuokkauksen ja istutuksen kustannuksissa.

Kun pienten hakkuiden niputtamisen edut suuremmiksi tuo ilmeisen selviä hyötyjä niin puun myyjille kuin ostajille, miksi järjestely ei ottanut tulta, vaan näytti hiipuvan pois?

”Yksi syy oli varmasti metsien omistusrakenteen muutos ja kaupunkilaismetsänomistajien määrän lisääntyminen. Kun metsäomistajat ovat harvemmin tekemissä keskenään, ei kiinnostusta yhteistoimintaan synny”, Vesikallio arvelee.

Toiseksi syyksi hän arvelee metsänomistajien arvopohjan sirpaloitumisen. Metsien talouskäytön ja säännöllisten kantotulojen rinnalle on noussut muita metsäomistukselle asettava arvoja, joita on vaikea sovittaa yhteen talouskäytön kanssa. Ehkä yhteismyynti oli ajatuksen aikansa lapsi niin hyvässä kuin pahassa, eikä 1980-luvulla yhteiskunnassa virinnyt yksilöllisyyden korostaminen ainakaan tukenut yksityisen omistuksen ympärille rakentuneen yhteismyynnin ideaa.

”On tavallaan harmi, että malli ei saavuttanut suurempaa suosiota. Sillä oli paljon etuja metsäomistajien mutta myös koko metsäalan näkökulmasta.”

Kalmarin metsäyhteistyöalue jatkaa toimintaansa, eikä sen hiipuminen ole näköpiirissä. Osakkaiden puunmyynti perustuu alkuperäisen ajatuksen mukaan vapaaehtoisuuteen, eikä kenenkään toimia syynätä.

Esimerkiksi Haapakoskien metsässä oli parasta aikaa tilan metsässä on käynnissä noin 12 hehtaarin harvennushakkuu, joka ei ole yhteismyynnin piirissä.

Silti järjestelmän toimiminen pidemmän päälle sen jäsenten sitoutumista tiettyihin yhteisiin näkemyksiin, mikä vaatii tiettyä koheesiota mukanaolijoita.

”Tämä toimii herrasmiessopimusten varassa, mutta ei omatoiminenkaan metsänmyynti ole kielletty. Jäsenmaksuja ei kerätä, eikä yksittäisen metsänomistajan puukauppoja syynätä”, Haapakoski sanoo.