Heikki Willamo kuvasi hirvenraadolla ruokailevaa, siivestään loukkaantunutta korppia – kun haaskalle saapui toinen korppi, tapahtui jotain yllättävää

Aamu valkenee myrskyn ujellukseen. Maisema alkaa hitaasti piirtyä näkyviin: pieni heterantainen lampi, rämemäntyjä, taustalla metsän reuna. Kaikki on tosin peittyä lähes vaakasuorassa lentävään lumeen, jota pyryttää taivaalta ja jota tuuli pöllyttää ilmaan sakeina pilvinä.

Tulin kojuun jo iltapimeällä ennen myrskyn puhkeamista ja olen valvonut miltei koko yön sitä kuunnellen.

Nyt tuntuu vaikealta ajatella, että yksikään siivekäs uskaltautuisi tähän keliin, vaikka houkuttimena on lammen rannassa makaava hirvenraato.

Tuulen pitäisi tosin hellittää puolenpäivän jälkeen, mutta joulukuinen päivä on lyhyt ja ilta hämärtyy nopeasti.

Jään makoilemaan makuupussin lämpöön ja torkahdan. Herään kuitenkin pian ja kurkistan ulos. Paikalla on korppi. Se taiteilee myrskyssä, hakkaa jäistä hirvenruhoa ja vuolee siitä palasia vahvalla nokallaan. Saatuaan jotakin irti se kävelee metsän reunaan ja piilottaa saaliinsa lumeen.

Palatessa linnulla on vastatuuli. Se avaa siipiään auttaakseen menoa, ja silloin tunnistan sen. Se on vanha tuttu, jolla on vamma toisessa siivessään. Siitä puuttuu sulkia, joten lentäminen on huomattavasti hankalampaa kuin lajitovereilla. Se ei pysty pitämään puoliaan suuressa joukossa, ja sitä syrjitään, joskus suorastaan kiusataan useamman yksilön voimin.

Korppi jatkaa aherrustaan. Se yrittää repiä jäätynyttä lihaa selkä tuuleen mutta keikahtaa nokilleen. Se kiertää toiselle puolelle, mutta siellä on vastassa kivikova nahka. Lopulta se löytää paikan, hakkaa ja kiskoo, kunnes saa kurkkupussin täyteen lihaa. Se kävelee taas metsän suojaan, hypähtää siivilleen ja lentää muutaman kymmenen metriä sen sisään. Siellä se piilottaa ruuan ja palaa raadolle jatkamaan työtään myrskystä piittaamatta.

Seuraan korpin puuhia tyytyväisenä. Parvi pysyy poissa, ja kiusattu saa tilaisuutensa. Se saa syötyä itsensä kylläiseksi ja ehtii piilottaa ruokaa myöhempään käyttöön. Sen tulevaisuus näyttää valoisammalta, kun sen ei enää tarvitse kärkkyä nälkäisenä parven reunalla ja odotella vuoroaan iltamyöhään.

Muutaman tunnin kuluttua korppi valpastuu, ja haaskalle laskeutuu toinen. Arvelen sen häätävän vammaisen heti loitommalle, mutta mitä vielä. Linnut syövät vierekkäin kuin parhaat ystävät. Lihan piilottaminen loppuu kuitenkin siihen paikkaan, kätköjään ei kannata paljastaa kenellekään.

En tunnista tulijaa. Se oli varmasti yksi parven jäsenistä, mutta en tiedä, onko se osallistunut vaivaisen rökittämiseen vai pysytellyt syrjässä. Ehkä se on hierarkiassa toiseksi alimmalla portaalla, jopa siipipuolen äänetön liittolainen. Ehkäpä yksilöiden keskinäinen käytös riippuu siitä, keitä muita on paikalla? Toisaalta nyt molemmille on tilaa, joten energiaa ei kannata tuhlata keskinäiseen rähinöintiin.

Kaksikko saa syödä rauhassa varhaiseen iltapäivään. Sitten myrsky alkaa hellittää ja parven muita jäseniä ilmestyy paikalle. Lopulta niitä on toistakymmentä ja siipipuoli hyppii sivummalle.

Se pesee itseään lumessa, lennähtää männyn oksalle ja keloo nokkansa puhtaaksi. Se pörhöttää höyhenensä, ravistelee ja istuu hetkisen paikoillaan. Sitten se pudottautuu siivilleen ja katoaa pyryyn.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2024.