Viimeinen Heikki Willamon suurista haaveista eläinten valokuvaajana tuli todeksi, kun hän pääsi lähelle metsän kaunista kultakurkkua

Näin näädän jo kauempaa. Se loikki öisen sateen kastelemassa varvikossa, kapsahti mäntyyn ja kurkkasi kohta rungon takaa. Se katseli suoraan kohti, vaikka se ei voinut nähdä minua piilokojun seinien läpi. Se pyörähti kokonaan esiin, hyppäsi viereiseen puuhun ja sitä tietä lintujen rasvamakkaralle.

Siinä se söi hetken ja kävi puun tyvellä noukkimassa pudonneet muruset. Se merkitsi paikan virtsaamalla liekopuun päälle, ponkaisi vauhtiin ja katosi metsään muutamalla loikalla.

Katselin saamiani kuvia tyytyväisenä kameran näytöltä, kunnes näätä yön kynnyksellä tuli uudestaan. Nyt se oli oikeassa elementissään, liikkui hämärässä metsässä kuin aave, vilahteli puiden välissä notkeana ja ketteränä. Lopuksi se nousi pystyyn, häämötti hetken vaaleassa talvikarvassa keltainen kurkkulaikku hohtaen. Sitten pimeys nielaisi sen.

Vain kerran aikaisemmin olin saanut näädästä muutaman kuvan. Silloin olin kyttäämässä autiotalon vintillä asustavia oravia, kun näätä ilmestyi talon seinustalla kasvavaan suureen kuuseen. Se kiipesi oksalle, jota oravat käyttivät rakennukseen mennessään, pysähtyi siihen muutaman kuvan ottamisen ajaksi, pinkaisi sitten katon yli talon takana olevaan metsikköön. Tilanne oli ohi ennen kuin ehti kunnolla alkaa.

Näätä on aina kiehtonut mieltäni, mutta aloitellessani luontoharrastusta 60-luvulla näätä oli niin harvinainen, etten osannut edes haaveilla sen näkemisestä saati valokuvaamisesta. Vuosikymmentä myöhemmin ensimmäinen kultakurkku asettui helmipöllölle ripustamaani pönttöön, mutta se oli arka ja vei pienet poikasensa varapesään heti paikalta poistuttuani. Muistiin on vuosien varrelta kertynyt monia hienoja kohtaamisia, mutta kuvia niistä ei koskaan syntynyt.

Varhaisin kohtaaminen sattui liito-oravia odotellessani. Näätä tuli katsomaan minua lähes käden ulottuville, mutta kamerani oli puussa liitureiden pesäkololle suunnattuna. Siinä se sitten tutkiskeli minua hiljaa urahdellen, ja saatoinpa minäkin urahtaa mielessäni muutaman ruman sanan. Lopulta se tajusi liikkumattoman hahmoni ihmiseksi ja pakeni.

Nyt tilanne oli toinen. Vietin hienoa syksyä päivystäen kojussa vuoropäivinä ystäväni kanssa. Näätä oli liikkeellä paljolti öisin, mutta se ilmestyi paikalle usein jo illansuussa.

Sen ketteryyttä oli ilo katsella. Se liikkui notkein loikin, pysähteli välillä ja nousi hetkeksi takajaloilleen. Se kapsahti puuhun, hyppäsi seuraavaan ja tuli sitä pitkin alas. Se tutki liekopuiden aluset sekä juurakoiden kolot ja sopukat.

Oli helppo nähdä, miten hyvin se on sopeutunut vanhan metsän kaikkia resursseja hyödyntäväksi asukkaaksi. Monipuolisen ravintonsa ansiosta se pärjäilee onnekseen myös talousmetsissä.

Viimeinen suurista haaveistani eläinten valokuvaajana oli tullut todeksi. Pääsin lähelle metsän kaunista kultakurkkua, syntyi kuvia ja uusia kokemuksia. Oli odotuksen jännitystä ja pitkästymistä, kaikkea mitä tähän hommaan kuuluu. Kojussa istuessa oli aikaa miettiä näädän elämää ja sen paluuta kotiseutuni vakioasukkaaksi.

Viimeisen kerran näin näädän marraskuun lopulla. Sitten sen käynnit harvenivat ja ajoittuivat pelkästään pitkiin, pimeisiin öihin. Näätäsyksy oli ohi.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 10/2024.