Korkeampaa hirvimatematiikka – Mahdollisuuteni tähdättyyn riistalaukaukseen pompsahtivat kahteenkymmeneen prosenttiin, muistelee Pekka Ervasti

Vettä tulee kaatamalla. Suojaan radiopuhelimen pakastepussin sisään, ja tungen korvanapin rutinalla syvemmälle korvakäytävään.

”Koiralla on hirvisonni edessään. Liikkuvat kohti Vähänummen passilinjaa”, koiramiehen ääni rätisee kuin vanhassa putkiradiossa.

Sateesta huolimatta kaivan kartan esiin. Lasken, että meitä on passilinjassa kymmenen metsästäjää, kukin omassa tornissaan.

Kymmenen prosentin mahdollisuus, että hirvi saattaisi jolkotella ampumasektoriini. Voihan se tietysti valita toisenkin pakoreitin, häipyä jonnekin peltojen, soiden ja metsien kirjomaan varsinaissuomalaiseen maisemaan.

Nousin avotorniin varttitunti aikaisemmin. Vähän se vaappui, mutta pysyi pystyssä. Niinkin on käynyt, että vuosia metsässä kököttänyt ampumalava on päässyt lahoamaan siihen malliin, että yksi jaloista murtuu juuri, kun metsästäjä kipuaa ylös. Kaveri kellahti sellaisen haverin jälkeen selälleen ojan pohjalle. Onneksi kaivanto suojasi päälle kaatuvalta puutavaralta. Ase tosin vajosi mutaan ja syöpyi pahasti happamassa suovedessä.

Huojuva talo. Katettu passitorni on hirvijahdin luksusta. Kuva: Sari Herranen

”Nyt kannattaa olla tarkkana passilinjan viidessä viimeisessä tornissa”, koiramies kuiskaa linjoille.

Mahdollisuuteni tähdättyyn riistalaukaukseen pompsahtivat samassa kahteenkymmeneen prosenttiin. Myös sykkeeni kiihtyy viidenneksen.

Sateen intensiteetissä on sen sijaan havaittavissa sadan prosentin lisäys. Nostan kuitenkin pyssyn esille sadeviitan syövereistä. Yritän suojata kiikarin linssejä kaulaliinallani. Rätti kastuu läpimäräksi alle aikayksikön. Pelkään, että linssit saattavat olla ikävästi huurussa, jos joudun tosipaikan eteen. Yritän hinkata kiikaria sekä silmälasejani viimeisellä kuivalla paperinenäliinalla.

Edessäni levittäytyy tiheä, mäntytaimikkoa puskeva rinne. Mitään ei näy, eikä varsinkaan kuulu. Vesiryöpyt hakkaavat kasvistoa kuin karibialaisorkesteri teräsrumpuja.

Oikeasta silmäkulmastani – jostakin silmälasien sivusta – näen tumman hahmon. Roteva, paripiikkinen hirvisonni on ilmestynyt taimikon reunaan mustat kyljet vettä valuen. Isot korvat pyörivät kuin tutkat, mutta elikolla lienee samoja aistimisvaikeuksia kuin minullakin.

Hetken kuulosteltuaan se ottaa räjähtävän lähtöloikan ja ryntää hurjaan raviin hakkuuaukealle, joka levittäytyy oikealta puoleltani kohti takamaastoa.

Pomppaan pystyyn ja ojennan aseeni kohti pakenevaa hirveä. Vaikka se ravaa minkä sorkista lähtee, arvioin, että minulla on ehkä 75 prosentin mahdollisuus osua. Vedän siis liipaisimesta.

Näen, että laukaus osuu. Hirvi jatkaa kuitenkin juoksuaan vaikkakin horjahdellen. En ehdi enää ampua, kun se jo katoaa entistä tiheämpään taimikkoon aukean takana.

Koira pyyhältää paikalle ensimmäisenä ja pian rinnettä alas kompuroi myös sen omistaja. Ennen kuin koiramies edes aloittaa tilanteen selvittelyn kanssani, hän kyyristyy matalaan polvikyykkyyn kuin rugby-pelaaja ja kaappaa ohi juoksevan jämtin syliinsä. Lyhyen painimatsin jälkeen ylikierroksilla käyvä turre sidotaan hirvitornin jalkaan ja lähdemme kahdestaan hiipimään hirven perään.

Sonni löytyy parin sadan metrin päästä ottamasta lukua seisaaltaan. Koska koiramiehellä on esteetön ampumalinja, hän laskeutuu toisen polven varaan ja tähtää rauhallisesti kohti haavakkoa.

Tiedän, että hirvenkaato on nyt sataprosenttisen varma.

Juttu perustuu kirjoittajan eräpäiväkirjamerkintöihin.