Metsissämme elää suuri joukko haitallisia lajeja – kalleimpien niistä hintalappu kohoaa yli 50 miljoonaan euroon

Suomessa asuu ihmisen ohella lähes viisikymmentä tuhatta eliölajia. Puolet lajeista tunnetaan niin hyvin, että niiden yleisyyttä kyetään mittaustiedon puuttuessa edes jotenkin arvioimaan. Kymmenesosa lajeista on uhanalaisia, vaarantuneita tai silmällä pitoa vaativia. Näistä kolmannes pitää majaansa metsissä. Nisäkkäistä sukupuuttoon ovat maastamme kadonneet vain mustarotta, tammihiiri, tunturipeura ja vesikko – linnuista 1900-luvulla meillä hetken vieraillut kultasirkku.

Uhanalaisten lajien vastapainona metsissä kortteeraa suuri joukko ihmisen kannalta haitallisia lajeja, joita yritetään hävittää tai niiden kantoja rajoittaa. Kasvilajeista tappolistalla ovat ihmiselle tai luonnon monimuotoisuudelle haitalliset vieraslajit jättiputki, kurttulehtiruusu ja lupiini. Poistettavia nisäkkäitä ovat supikoirat ja turkistarhoista karanneet minkit, joita saa ja pitääkin lahdata konstilla millä hyvänsä. Sen verran tuhoa ja tauteja nämä sopeutumisen mestarit levittävät ympärilleen.

Metsänhoidon kannattavuutta nakertavia nisäkkäitä ovat hirvi ja myyrät, jotka syövät vuosittain miljoonien eurojen edestä taimikoita. Hirvituhoja yritetään pitää kurissa metsästämällä ja rajoitetusti myös metsien hoidolla. Myyrien joukkoesiintymisten estäminen ei onnistu ihmiseltä, ketulta eikä pöllöltä, koska olemme kaikki auttamattoman hitaita. Siinä vaiheessa, kun myyriä syövien petojen kannat ehtivät nousta riittävän korkealle, ovat taudit ja ilmaston vaihtelu jo hoitaneet myyräongelman ja samalla syösseet ketut ja pöllöt nälkäkuoleman tielle.

Kalleimpia pahiksia metsissä eivät ole nisäkkäät, vaan havupuita lahottava juurikääpä ja tuhohyönteisistä kirjanpainaja, ytimennävertäjä ja mäntypistiäinen. Juurikääpätuhon vuotuinen hintalappu on yli viisikymmentä miljoonaa euroa, hyönteisten vajaa viidennes siitä. Tuhoja on mahdollista torjua mäntypistiäistä lukuun ottamatta jossakin määrin ennakoivalla metsien hoidolla. Myrskyt ja kuivat kesät vaikeuttavat tilannetta väliin paljonkin.

Metsästäjien mieleen eivät ole heidän kanssaan samaa riistaa pyytävät peto- tai haittaeläimet ja tauteja levittävät hyönteiset. Ihmisen tarkoituksella tai vahingossa siirtämien vieraslajien metsästys tai poistaminen on hallinnollisesti yksinkertaista, koska siihen peräti kannustetaan. Itsestään rajan yli hiipivät kasvi- ja eläinlajit ovat sen sijaan aluksi rauhoitettuja tulokaslajeja.

Surullinen esimerkki tästä on supikoira, jota Neuvostoliiton johtajat siirsivät vuosina 1929–1955 Tyynen meren rannoilta turkisriistaksi Ukrainaan ja Valko-Venäjälle. Suomeen ensimmäiset karvaturrit tulivat vapaaehtoisesti 1949, ja ne rauhoitettiin vuoteen 1960 saakka. Aluksi riistalajina metsästetty supikoira on nykyisin lainsuojaton vieraslaji koko EU:ssa.

Rauhoitetut eläinlajit voidaan siirtää kannan runsastuessa metsästettäviksi riistalajeiksi. Aluksi kannanhoidollinen metsästys on tiukasti säänneltyä toimintaa, johon EU-lainsäädäntö antaa oman mausteensa. Näin on laita suden ja ilveksen metsästyksessä. Kaakkoisrajan yli paluumuuton tehnyt villisika on muuttunut nopeasti pahikseksi sen levittämän sikaruton vuoksi.

Villisikaa saa metsästää ympäri vuoden myös keinovaloa käyttäen. Ainoastaan pienten porsaiden kanssa kulkeva emakko on rauhoitettu. Myös merimetson ja valkoposkihanhen metsästyksen aloittaminen uuden hallitusohjelman lupausten mukaisesti tuo toivoa maanomistajille. Linnut ovat aiheuttaneet mittavia vahinkoja saaristoluonnolle ja maanviljelijöille lyhyessä ajassa.

Moni pitää metsässä työskentelevää ihmistä suurimpana pahiksena. On totta, että metsäväki on parantanut toimillaan tuhoja aiheuttavien juurikäävän, kirjanpainajan ja hirven elinmahdollisuuksia. Se on vähän verrattuna isoisiemme vimmaiseen kaskenpolttoon sekä petoeläinten ja ravinnoksi kelpaavien riistaeläinten metsästykseen.

Yhtäkään lajia ei yrityksistä huolimatta tapettu sukupuuttoon. Päinvastoin riistaeläinten lajikirjo on tällä hetkellä korkeammalla kuin sataan vuoteen. Järkevällä riista- ja metsäpolitiikalla kannat saadaan pysymään kestävällä tasolla.

Kirjoittaja on metsänkasvatuksen emeritusprofessori ja metsänomistaja Hirvensalmelta.