Kuusi on mainettaan parempi ja pysyy taloudellisesti merkittävimpänä puulajina

Pitkäjänteisen metsätalouden ideat ja takinkäännökset kiertävät maapalloa lähes sähköpostin nopeudella. Tämän hetken taloudellisia muotisanoja ovat kuusi, sekametsä ja kirjanpainaja. Kaiken pahan ruumiillistumana pidettyä kuusta on alettu ”vihata” jo 1970-luvulla, jolloin Keski-Euroopan vanhojen viljelykuusikoiden tuhon uskottiin aiheutuvan ilman saasteista ja leviävän pikavauhtia meillekin. Pari kymmentä vuotta myöhemmin tikun nokkaan nostettiin ennustettu ilmaston lämpeneminen, jonka arveltiin tappavan kuusikot kuumuuteen, myrskyihin ja näitä seuraaviin kirjanpainajiin.

Vuosikymmenien takainen ennuste pikaisesta, laaja-alaisesta metsäkuolemasta oli osoitus huonosta tutkimuksesta ja liian hätäisistä päätelmistä. Keski-Euroopan kuusikoiden pahimmat tuholaiset olivat vuodenvaihteen 1977–78 ankara pakkastuho, kuivuus ja 1800-luvulta saakka tehty kuusen leväperäinen istutus luontaisen levinneisyysalueensa ulkopuolelle. Lämpimille alangoille siirretyt, siemenalkuperältään usein tuntemattomat kuuset kärsivät lämpimistä talvista sekä Saksassa että Tanskassa.

Tämänhetkinen pelko siitä, että ilmaston lämpeneminen, myrskyt ja hallitsemattomasti leviävät hyönteistuhot tekisivät kuusen kasvatuksen meillä mahdottomaksi, ei perustu faktatietoon. Kuusi on kasvanut tuhansia vuosia Suomessa ja kokenut nykyistä lämpimämpiä, kuivempia ja myrskyisämpiä ilmastovaiheita. Myös kirjanpainaja on aina kuulunut suomalaiseen luontoon ja taannut lehtipuiden uudistumisen tappamalla kuusia.

Ongelmien ratkaisuksi ehdotetaan kuusen vaihtamista koivuun, tammeen, lehtikuuseen, tervaleppään ja näitäkin ”jalompiin” puulajeihin. Voisihan toki noinkin ajatella, ellei kyseessä olisi Euroopan taloudellisesti merkittävin puulaji. Koivu viihtyy samanlaisilla kasvupaikoilla kuin kuusi. Sen taloudellinen käyttöarvo on kuuseen verrattuna alhainen, mutta kasvatusriskit huomattavat. Tervalepästä saadaan parhaimmillaan kaunista paneelia, lehtikuusesta kestävää lankkua ja tammesta arvokasta parkettia. Näiden puulajien tuotoksessa, laadussa ja hinnassa Suomi ei voi kilpailla Viron, Venäjän eikä Puolan kanssa. Nopeakasvuisen istutuslehtikuusen lahonkestävyys ei ole hääppöinen. Tammen viljely taimisuojineen, leikkauksineen ja yli sadan vuoden kiertoaikoineen sopii paremmin keskieurooppalaiselle kartanon herralle kuin suomalaiselle metsänomistajalle.

Metsätalouden muotihokemaksi noussutta sekametsää pidetään nykyisin ratkaisuna lähes kaikkeen. Se hoitaa maata, piilottaa havupuut tuhohyönteisten tavoittamattomiin, kasvaa kohtuulliseksi ja on kaunis katsella. Vuonna 1985 julkaistun väitöskirjani mukaan neljänneksen koivusekoitus lisäsi kuusikon kasvua parhaimmillaan muutaman prosentin. Myös tukkipuuta sekametsä tuotti hyvin, jos kasvatettavat koivut olivat huippulaatuisia. Lehtipuiden maata parantavaa vaikutusta ja terveyttä ei tutkimuksessa havaittu, mutta ajatus tuntui loogiselta. Maiseman kauneus riippuu, paitsi katsojan silmästä, myös siitä, onko metsää hoidettu. Sekametsän hoito vaatii alusta lähtien enemmän viitseliäisyyttä ja oikeaa ajoitusta kuin yhden puulajin metsä.

Jatkuvana kasvatuksena tunnetun eri-ikäisen metsän kasvatuksen kestävyys, ilmastohyödyt ja talous ovat kyseenalaiset. Aukkoisen metsän hontelot välipuut kaatuvat helposti, korjuuvauriot levittävät tyvilahoa eivätkä kasvu ja hiilensidonta vastaa perinteisellä tavalla hoidetun metsän kasvua. Maisemallisesti onnistunut jatkuvan kasvatuksen metsä voi olla kaunis – tai sitten ei.

Suomen taloudellisesti tärkeimmät puulajit ovat tulevaisuudessakin kuusi, mänty ja koivu. Kuusen kasvatuksen olennaiset osatekijät ovat sopiva kasvupaikka ja siemenen alkuperä. Yli-ikäisyyden välttäminen, uudistaminen avohakkuulla ja oikea-aikaiset harvennukset parantavat maaperää ja vähentävät tuhoriskejä.

Muitakin puulajeja kelpaa toki tutkia ja myös kasvattaa pienimuotoisesti maiseman ja monimuotoisuuden nimissä. Kannattavan metsätalouden ”syömähampaiksi” niistä ei valitettavasti ole.