

”Ei mistääm muusta kattoo tehty kun tuahesta”, muisteli Vihtori Rakennus murretutkijan magnetofonin äärellä. 1940-luvun lopulla tehdyssä haastattelussa hän palasi ajatuksissaan lapsuutensa ja nuoruutensa Urjalaan 1800-luvulle.
”Sittem mentiin tuaheen sakilla, sinnev vietiiv vaimmokki; munkin äiteni”, ikämies jutteli, ja Pertti Virtaranta tallensi materiaalia kirjaansa.
Turun kaupunginmuseon rakennustutkija Sanna Kupila vahvistaa muiston todeksi: tuohi oli Suomessa vesikattojen valtamateriaali vielä 1800-luvulla.
Tuohta käytettiin katoissa kenties jo kivikaudella mutta ainakin keskiajalta lähtien.
”Tuohi eristää vettä. Se ei kuitenkaan pysy sellaisenaan paikoillaan ja käpristymättä, joten tuohilevyjen päälle tarvittiin painoksi malkoja eli puisia seipäitä. Siksi tuohikattoja sanotaan malkakatoiksi”, Kupila kertoo.
Malkakatossa malat suojasivat tuohta myös auringon paahteelta ja haurastumiselta. Paras aika tuohen keruulle koitti kesäkuussa, juhannuksen kummallakin puolella. Silloin tuohi on ”valoisan mielen vallassa”, Pekka Kautovaara toteaa kirjassaan.
Kattotuohien irrottamiseen suositeltiin Pietarin päivää, 29. kesäkuuta. Kun tuohi irtosi helposti, sen sanottiin melkein luistavan kerääjän käsiin.
”Ihan kaikki niim puhtaana lähti niinkun nahka eläväjem päältä kun nyljetään”, Vihtori Rakennus kuvaili. ”Trappujen kans ne kävi koivussa korkeella.”
Ensin veitsellä vedettiin koivuun saumat, sitten irroteltiin varovasti sormilla. Tuohi varastoitiin levyinä vitsaksilla napakaksi kiristettyyn pinkkaan, jotta ne kuivuessaan suoristuivat. Ilmavassa varastossa materiaali saattoi säilyä vuosia.
”Tuohilevyjä käytettiin myös tuulensuojana seinissä ulkovuorauksen alla”, Sanna Kupila kertoo.
”Niitä saattaa edelleen löytyä rakennuksista, jotka on tehty ennen 1800-luvun puoliväliä.”

Katolle tuohilevyt aseteltiin ruoteiden päälle, ulkopinta alaspäin ja lomittain eli suomuksittain. Työ alkoi räystäältä.
”Kuinka isoja tuahia oli ni sel levysiä kastia mentiin ylöspäin että se tuli monen kertasta”, Juho Korpi muisteli tutkijalle Pirkkalassa.
Katteesta tulee ikään kuin nelinkertainen, kun tuohet limitellään toistensa puoliväliin sekä pysty- että vaakasuunnassa, Museoviraston opas selventää.
Parhaan kattotuohen sai Pekka Kautovaaran mukaan lehtomaiden hieskoivuista.
”Niin kauniista koivuista, että hirvittää”, linjaa rakennusarkkitehti Kari Tervo raportissaan vanhojen rakennusten korjaamisesta.
Kaupunkitaloissa ja maaseudun hienoimmissa rakennuksissa alkoi 1700-luvulla näkyä myös lautakattoja. Ne oli tavallisesti tehty mäntylaudasta, Sanna Kupila kertoo. Tuohta käytettiin edelleen vesieristeenä kahden lautakerroksen välissä.

Jokaiseen kattoon tarvittiin tuohta ”eri tavalla” eli todella paljon, pälkäneläiset Juha Saarinen ja Aukusti Alkman muistelivat tutkijalle tallin katon purkamista. Siitä kertyi tuohia kaksi kuormallista.
Tarkempi menekkitieto löytyy merkinnästä, että vuonna 1565 kruunu eli valtio käytti Hämeenlinnassa kahden tuvan kattoihin 5 466 tuohilevyä.
Kansalta tuohia perittiin veroina.
Tuolloin koivikkoja kasvoi kaskeamisen jäljiltä paljon, joten tuohista ei juuri riidelty käräjillä, toteaa Hämeen historia -teos. Myöhemmin kiistat lisääntyivät ja ongelmia aiheutti tuohipuiden kaataminen.
Tuohivarkauksien ilmoittamisesta luvattiin vuonna 1933 palkkioitakin, Pakkanen ja Leikola kirjoittavat.
Hyvä tuohikatto saattoi kestää jopa 70 vuotta, Vihtori Rakennus arveli. Kirjallisuus kertoo jopa satavuotiaista tuohikatoista. Malkapainot täytyi kuitenkin uusia 15–30 vuoden välein.
Malat olivat usein kuusi- tai mäntyrankoja tai hirsistä lohkaistuja seipäitä. Isoon malkakattoon oli kaadettava jopa satoja nuoria havupuita, arvioi Rakkaat vanhat talot -kirja.
Tuohikattojen rinnalla varsinkin Itä-Suomessa käytettiin liistekattoja. Liisteet olivat ohuita, pitkiä ja kapeita puunsäleitä, joita halottiin esimerkiksi suorasta, oksattomasta kuusesta.
Liisteet saattoivat olla katon lappeen mittaisia, historioitsija Erkki Laitinen kirjoittaa. Lyhyempiäkin ladottiin toistensa jatkeeksi. Liisteitä tarvittiin useita kerroksia, mutta ne eivät olleet yhtä tiiviitä ja kestäviä kuin tuohet.
”Niinpä niitä käytettiin lähinnä vain ulkorakennuksissa.”

Tuohesta ja maloista tehdyn katon valtakauden päätti pärekatto. Tuohesta alkoi tulla paikoitellen pulaa. Pärekattoon materiaalia meni vähemmän.
”Ensimmäiset pärekatot tehtiin Suomessa 1830-luvulla, mutta ne yleistyivät hitaasti. Yleistyminen alkoi vasta pärehöylän keksimisen myötä 1850-luvulla”, Sanna Kupila kertoo.
Silloin alettiin myös saada pieniä, tehdastekoisia nauloja, joilla päreet kiinnitettiin.
Päreet, mieluiten tuoreet, ladottiin räystäältä harjalle päin lomittain useiksi kerroksiksi. Vastakiskotut päreet eivät naulatessa lohkea yhtä helposti kuin kuivat päreet, jotka oli lioteltava käyttökelpoisiksi.
Aluksi päreet kiskottiin puusta käsin, hitaasti ja vaivalloisesti. Kolmen neljän millin paksuisia päreitä lohkottiin pölkyistä puukoilla ja päreveitsillä.
Pärehöylissä pölkkyä työnnettiin terää vasten tai terää pölkkyä vasten, ensin mies- ja hevosvoimin, sittemmin vesi- ja tuulivoimalla.
”Höylän myötä päreestä tuli halpa”, Sanna Kupila tiivistää.
Päre levisi hämmästyttävää vauhtia, Erkki Laitinen päättelee tekstissään. Vuonna 1880 vähän yli puolessa maaseudun asuinrakennuksista oli jo pärekatto, kymmenen vuotta myöhemmin melkein kolmessa kodissa neljästä. Itäisessä Suomessa päre saattoi tuntua luontevalta jatkolta liisteelle.
”Pärehöylä kuului myös omavaraisen talon kalustoon”, Tapio Vilkunan muistelus kertaa 1930-luvun lapsuutta Nivalassa. Koti ja navetta olivat jo saaneet tiilikatot, mutta ulkorakennuksiin mukaan luettuna viitisenkymmentä niittylatoa upposi rutkasti pärettä.

Käsin tehty puukko- eli kiskopäre osoittautui höyläpärettä laadukkaammaksi. Puukolla puu lohkesi syiden mukaan, solukko ei rikkoutunut ja päreeseen syntyi uria, joita pitkin vesi ja ilma kulkivat.
Puulaji valittiin sen mukaan, mitä seudulla kasvoi, Museoviraston opas kertoo. Pohjois-Suomessa käytettiin vain mäntyä, Karjalankannaksella ja Länsi-Suomessa lähinnä kuusta. Keski-Suomessa laji saattoi vaihdella pitäjästä toiseen ja männystä kuuseen tai haapaan.
Suosituin pärepuu oli mänty pihkansa ja saatavuutensa ansiosta, listaa Maa- ja kotitalousnaisten perinneopas. Kari Tervon mukaan kuusi olisi paras pärepuu, haapa ja mänty seuraavat, joskin haapapäreiden pitää olla puolet pienempiä kuin muiden.
”Pärepuuksi valitaan pitkiä, suoria, hitaasti kasvaneita tiheäsyisiä puita, joiden oksisto on karsiutunut mahdollisimman ylös”, Museovirasto neuvoo ja toteaa kestäviksi korpikuuset ja kostealla kangasmaalla kasvaneet männyt.
Puukkopäreelle paras puun halkaisija on 30 senttiä ja höylälle 25, Tervo suosittelee. ”Yhdestä kiintokuutiosta saa yhden pärekuution.”
Pärekuutiolla kattaisi noin 12 neliömetriä.
Pärekatto rapistui nopeammin kuin tuohikatto.
”Etelä-Suomessa pärekatto kesti keskimäärin 25 vuotta, kylmemmässä pohjoisessa 35 vuotta”, rakennustutkija Sanna Kupila kertoo. ”Puukkopäre tosin saattoi kestää 40 tai jopa 80 vuotta.”
Varsinkin kaupungeissa päreet korvasi melko nopeasti kattohuopa, jota alettiin valmistaa Suomessa 1870-luvulla.
1900-luvun myötä yleistyivät myös pelti- ja tiilikatot.
”Kaupungeissa pelättiin päreiden tulipalovaaraa”, Kupila kertoo. ”Maaseudulla päre pysyi kuitenkin yleisenä 1930-luvun lopulle saakka, jolloin asuinrakennuksista 83 prosentissa oli yhä pärekatto.”
Päreen uusi nousu koitti hetkeksi maailmansotien jälkeen 1940-luvulla, kun kaikesta muusta materiaalista oli pulaa.
Turve. Ladottiin tuohen päälle. Vielä 1600-luvulla tavallinen pappiloissakin.
Olki. Kevyt ja vedenpitävä, pitkään yleinen ulkorakennuksissa.
Hirsipalkki ja -kouru. Suoria tai koveraksi veistettyjä hirrenpuolikkaita lomittain aseteltuina.
Paanu. Sahattu tai veistetty mänty- tai haapalaudasta arvokkaisiin rakennuksiin kuten kirkkoihin. Tervattuna kestää hyvin.
Lähde: Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri (WSOY 1975)
Olli Cavén: Pärekatto, korjauskortti 19 (Museovirasto 2000)
Erkki Helamaa: Vanhan rakentajan sanakirja (SKS 2004)
Pekka Kautovaara: Kättentöitä (Otava 2003)
Matti Laine ja Anssi Orrenmaa: Rakkaat vanhat puutalot (Otava 2012)
Erkki Laitinen: Tuohesta päreisiin. Teoksessa Ihminen ja metsä 2 (Metsäkustannus 2012)
Armas Luukko: Metsänkäyttö ja tervatalous. Teoksessa Hämeen historia II (Hämeen Heimoliitto 1957)
Esko Pakkanen & Matti Leikola: Puut perille ja käyttöön (Metsäkustannus 2011)
Partanen, Korhonen & Kovanen (toim.) Riukuaita ja pärekatto (Maa- ja kotitalousnaisten Keskus 2002)
Erkka Pajula: Tuohi-malkakatto, korjauskortti 27 (Museovirasto 2024)
Kari Tervo: Kengitystä ja pärettä (Kainuun ympäristökeskus 1998)
Tapio Vilkuna: Savitalon pojat savotalla (Metsälehti kustannus 1998)
Pertti Virtaranta: Hämeen kansa muistelee (WSOY 1950)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/2025.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
