Tämä on syy siihen, että hirviurosten tiputtamiin sarviin ei juuri koskaan törmää luonnossa

Vanhimmilta uroksilta sarvet voivat pudota jo näihin aikoihin ennen joulua, nuorimmilta usein vasta sydäntalvella. Jättösarviin kuitenkin törmää luonnossa kuitenkin aniharvoin.

Yhden selityksen tähän tarjoaa hirvikannan koko. Jos talvisen hirvikannan tiheys on noin 2,5 yksilöä/1000 hehtaaria kohti, uroksien tiputtamia sarvia voi laskea olevan keskimäärin noin yhdet tuhannella hehtaarilla. Osuminen jättösarvien putoamispaikalle on siis tilastollisestikin onnenkantamoinen.

Tämän lisäksi maassa lojuvaa harmahtavaa sarvea on myös erittäin vaikeata erottaa maasta. Vuoden aikana sarvet maatuvat niin, että niitä ei joko löydä enää lainkaan tai ne eivät ole enää kovinkaan näyttävän näköiset, sarvista ovat nimittäin kiinnostuneet myös muut metsän eläimet. Esimerkiksi myyrät nakertavat mielellään sarvia, sillä niissä on paljon kivennäisaineita.

Hirvieläinten sarvien kasvu alkaa keväällä. Kehittyviä sarvia peittää aluksi samettinen nahka. Kun sarvi on kasvanut täyteen mittaansa, sitä suojaava nahka alkaa kutista ja eläin hinkuttaa sen pois.

Metsästäjälehden mukaan vuodenvaihteen tienoilla eläinten testosteronitasot tyrehtyvät, jolloin sarvien ja kallon välinen yhtymäkohta vähitellen alkaa heiketä. Molemmat sarvet putoavat päästä lähestulkoon samanaikaisesti. Jos onnistuu löytämään yhden sarven, toinen sarvista löytyy todennäköisesti melko läheltä.

Erilaiset sairaudet, ravinnon riittämättömyys tai vammat voivat johtaa sarvien ennenaikaiseen putoamiseen.

Hirvien jättösarvia kannattaa etsiä hirvien talvehtimisalueilta mäntytaimikoista ja nuolukivien ympäristöstä. Keväällä lumien sulamisen tienoo on parasta aikaa etsiä hirvieläinten jättösarvia.

Hirvieläinten jättösarvet kuuluvat metsästyslain mukaan löytäjälle eli löytäjä voi hyödyntää ne haluamallaan tavalla.