Heikki Willamo sai harvinaisen vieraan pihapihlajaan – ”Pyy ei halunnut olla avoimesti näkösällä yhtään kauemmin kuin oli pakko”

Satoi lunta, pientä pyryä, joka tiheni välillä pehmentäen pihamaan utuiseksi ja lähes mustavalkoiseksi. Vain pihlajien punaiset marjatertut toivat väriä ikkunasta aukeavaan näkymään. Pihlajat olivat tehneet runsaan sadon, jota mustarastaat, räkättiparvet ja muut marjalinnut olivat parhaansa mukaan korjanneet.

Saunan takana olevat pihlajat olivat jääneet linnuilta huomaamatta, ja niissä roikkuvat marjat olivat houkutelleet paikalle pyyn.

Katselin ikkunasta, miten hienosti pyy taiteili oksilla. Se käveli varovasti kohti ohutta kärkeä, tasapainoili latvan taipuessa sen painon alla. Se kurotti marjan nokkaansa, nielaisi sen ja otti toisen. Se täytti tilavaa kupuaan sulatellakseen ateriaa myöhemmin jossakin piilossa.

Sillä oli kiire, se ei halunnut olla avoimesti näkösällä yhtään kauemmin kuin oli pakko. Se räpiköi toiselle oksalle, pudotteli lunta siivillään, kunnes löysi asennon ja jatkoi syömistä.

Kuusikossa rähähti närhi, ja pyy valpastui. Se kurkotti kaulaansa ja nosti töyhtönsä pystyyn, seisoi pitkään paikallaan soukkana, ryhdikkäänä ja valmiina nopeaan pakoon. Lopulta se rentoutui ja muuttui taas pyynpyöreäksi.

Se näytti kiikarin suurentamana kauniilta ja puhtaalta höyhenissään puilta lainatut värit – männyn punaa, kuusen harmaata, koivun mustaa ja valkoista. Se oli komeatöyhtöinen ja selkeäkuvioinen koiras.

Pyyn kohtaaminen metsässä kuuluu aina päivän kohokohtiin. Se on kiehtova lintu, tiheikköjen piileksijä, jonka siipien pärähdys saa aina hätkähtämään.

Vanhan syntytarun mukaan ”kun pyy pyrähti, niin maa järehti”. Se oli linnuista suurin ja vanhin ja ylpistyi pitämään itseään muita parempana. Silloin Luoja määräsi sen rangaistukseksi antamaan lihaansa jokaiselle uudelle eläimelle. Näin pyy pienenee koko ajan, ja tästä juontaa sanonta ”pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä”.

Toistaiseksi tämä pienin metsäkanamme on pyyksi juuri sopivan kokoinen, mutta pihassa se on varsin harvinainen vieras. Syksyisin jokin metsää hakkuiden keskeltä etsivä nuori saattaa viheltää puuvajan takana kuusikossa mutta menee nopeasti menojaan.

Kerran muistan pyyn ruokailleen talviaamun hämärässä pihatietämme reunustavassa lepikossa, mutta muuten sitä ei ole talvella pihassa näkynyt.

Pyy ruokailee talvisin mieluiten lepissä noppien norkkoja kupuunsa. Myös marjat kuuluvat tärkeiden ravintolähteiden listalle, mutta ensi kertaa kohtaan sen pihlajanmarjoja syömässä – vieläpä omassa pihassamme, jossa metsän asukkaiden piipahdukset ovat aina tervetulleita.

Vanhojen uskomusten mukaan asia oli juuri päinvastoin. Pihapiirin ja metsän välinen raja käsitettiin jyrkäksi, eikä metsän asukkaiden katsottu kuuluvan pihapiiriin. Sinne ilmestyessään ne ennustivat vilua ja nälkää, sairautta ja jopa kuolemaa.

Tuollaiset asiat ovat kadonneet historian hämärään, ja voin nauttia turvallisin mielin pyykukon katselemisesta. Se keikkuu yhä pihlajassa, noppii marjoja ja taiteilee seuraavan tertun luo. Lopulta se pärähtää siivilleen ja katoaa kuusten sekaan. Se piiloutuu lumisten oksien alle, pörhöttää höyhenensä ja ryhtyy sulattelemaan ateriaansa.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/2025.