Suometsien hoito on ajautunut epämääräiseen pattitilanteeseen

Suomen metsäpinta-alasta viidennes ja puustostakin iso osa on aikanaan ojitetuissa suometsissä. Niiden ympärillä käytävä keskustelu on saanut viime aikoina negatiivisen sävyn, kun hupenevat hiilinielut, ennallistamistavoitteet ja suometsien negatiiviset ympäristövaikutukset ovat nousseet otsikoihin.

Nykyään suometsien yhteydessä puhutaan vesistö- ja ilmastopäästöistä, puunkorjuun ongelmista leutoina talvina ja siirtymisestä jatkuvaan kasvatukseen.

Runsasravinteisista, usein kuusen ja lehtipuiden vallitsemien suometsien maaperästä vapautuu jatkuvasti enemmän hiiltä ilmakehään kuin sinne sitoutuu puuston karikkeiden myötä.

Niukkaravinteisista suometsistä, kuten mäntyvaltaisista rämemetsistä, ei yleensä vapaudu hiilidioksidipäästöjä, koska turpeen ja karikkeiden hajoaminen on siellä hitaampaa ja runsas varvusto tuottaa maahan hitaasti hajoavaa kariketta.

Avohakkuut puolestaan saattavat saada turpeesta vapautuvat ravinteet ja kiintoaineksen liikkeelle ja kulkeutumaan ojaverkoston kautta vesistöihin.

Ilmapiiri turvemaiden ympärillä sekä ojituksia tekevien tahojen puute ovat vaikuttaneet jo liiaksikin suometsien hoitamiseen, sanoo metsänhoidon johtava asiantuntija Markku Remes Suomen metsäkeskuksesta.

Metsäojituksia hoiti aiemmin erityisesti Otso metsäpalvelut, joka ajautui konkurssiin muutama vuosi sitten.

Remeksen mukaan suometsien kunnostusojituksia tehdään tällä hetkellä hyvin vähän, ja paikoin ne ovat tyrehtyneet lähes kokonaan.

”Se vaikuttaa suometsien kasvuun vääjäämättä, vaikka se tuleekin esiin viiveellä. Liikaa ei saisi luottaa siihen, että vesitalous hoituu haihduttamalla”, Remes sanoo.

Jatkuvan kasvatuksen mallissa puuston kasvun ajatellaan nykyään hoitavan suon vesitalouden. Päätehakkuun jälkeen taimikon haihdunta ei kuitenkaan riitä, vaan metsätalouden kannalta ojat on perattava.

”Jos suometsiä kuitenkin kasvatetaan, niin ojituksissa pitäisi olla jatkumo. Ojat kannattaisi myös kunnostaa jo edellisen puusukupolven aikana, eikä päätehakkuun yhteydessä, jolloin humus ja ravinteet lähtevät herkästi liikkeelle ojia pitkin.”

Viime vuonna kunnostusojitusten työmäärä jäi Luonnonvarakeskuksen mukaan alle 1 800 kilometriin, mikä on yli 60 prosenttia vähemmän kuin edellisen viiden vuoden aikana keskimäärin.

Vielä kymmenen vuotta sitten soiden ojituksia tehtiin 17 000 kilometriä.

Puolen metrin syvyiset ojat olisivat puuston kasvatuksen kannalta riittävät, sanoo tutkija. Kuva: Markku Pulkkinen

Tutkijoiden ohje suometsissä on nykyään se, että vedenpinta tulisi koettaa pitää mahdollisimman tasaisena, eikä liian syviä ojia saisi kaivaa.

Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Raisa Mäkipää selittää, että jos turvemetsiin kaivetaan liian syviä ojia, paksu turvekerros muuttuu hapelliseksi, alkaa hajota ja tuottaa kasvihuonepäästöjä. Samalla turpeesta vapautuu ravinteista, jotka kulkeutuvat ojaverkon kautta vesistöihin.

Myös puiden kuivuusriski kasvaa, Mäkipää huomauttaa.

”Jos sadetta ei tule viikkoihin, niin pintaturve, jossa puiden juuret ovat, kuivuu. Silloin vettä ei siirry juuristolle, ja se ei puuston kasvua paranna”, hän sanoo.

Mäkipään mukaan suometsiin riittäisi paljon aiempaa käytäntöä matalammat ojat ilman, että puuntuotos häiriintyy.

”Puolen metrin syvyiset ojat olisivat puuston kasvatuksen kannalta riittävät. Meillä on miljoonia hehtaareja ojitettua suota, joissa pitäisi miettiä, onko ojasyvyys liian paljon.”

Luonnonvarakeskuksen ja Helsingin yliopiston tutkijat tekevät paraikaa tutkimusta siitä, miten ojaverkoston tarpeellisuutta pystyttäisiin arvioimaan paremmin, jotta päästäisiin sekä puunkasvatuksen että ympäristötavoitteiden kannalta parhaaseen ratkaisuun.

Mäkipään mukaan tarpeettoman syviä ojia kaivetaan yhä, vaikka ojituksia tehdäänkin ennätyksellisen vähän.

Tutkimusprofessori haluaisi ojituksista luvanvaraisia, jotta niiden tarpeellisuutta voitaisiin arvioida tapauskohtaisesti.