Video: Näätä löytyy yöjäljen päästä − Kari Hiltunen näyttää, miten

Vitivalkoinen lumihanki kannattelee pinnallansa metsäsuksilla umpihangessa hiihtävää rovaniemeläistä Kari Hiltusta, jonka tähtäimessä siintää kuusikkojen kultakurkku.

”Näätä liikkuu metsässä ja jänkien reunoilla, puron varsilla ja painanteissa, aukealla harvemmin. Ontot puut ja kalliolouhet ovat sille mieluisia, niissä on hyvä asustaa ja jemmata saalis”, Hiltunen kertoo.

Näädän reviiri on laaja, pohjoisessa jopa tuhansia hehtaareja, joten sen öiseen aikaan tekemät pyyntireissut ovat toisinaan uskomattoman pitkiä. Näädänpyytäjät puhuvat ”asuntonäädistä”, jotka tekevät 8–10 kilometrin yölenkkejä, kun taas ”hyppynäätien” lenkit ovat jo 30–50 kilometrin mittaisia.

”Hiihtämällä jäljittävän kannattaa varautua koko päivän mittaiseen hiihtoon, jos mielii päästä edes näädän näkemään. Jos lumessa ei ole lainkaan välihankea, hiihtäjä kyntää pohjia pitkin, jolloin eteneminen on hidasta ja tuskaista.”

”Hankiaapisen hallinta on näädän jäljittäjän tärkeä taito. Sitä tarvitaan, kun näätä on sotkenut omat jälkensä”, Hiltunen selvittää. Kuva: Kari Lindholm

Hiihtäjän repusta pitää löytyä tulentekotarpeiden, juoman ja eväiden lisäksi vaihtovaatteita. Kerrospukeutuminen on tärkeää, eikä alimmaksi vaatekerraksi pueta kosteutta imevää puuvillaa vaan keinokuitua, joka siirtää hien seuraavaan merinovillaiseen vaatekertaan. Jalkoihin kannattaa vetäistä armeijamalliset huopakumisaappaat.

”Metsäsuksina parhaat ovat 250–280 senttimetrin mittaiset, joissa on lumen pinnalle nouseva löysä kärki. Siteinä toimivat perinteiset eräsiteet. Tiheissä risukoissa ja taimikoissa kannattaa käyttää lumikenkiä tai liukulumikenkiä.”

Näädän jäljitys perustuu yöllisen jälkijonon löytämiseen ja seuraamiseen. Maajalassa kulkevan näädän yöjälkeä on helppo seurailla siihen saakka, kunnes se sotkee jälkensä. Sitten tarvitaan vankkaa hankiaapisen lukutaitoa.

”Kun näätä nousee puuhun, sen puittamisreitti paljastuu seurailemalla oksilta varissutta lunta ja kariketta.”

Vuosikymmenten takaisessa Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) tutkimuksessa näätien jälkiä seurattiin 5 000 kilometriä. Silloinen petotutkija Erik. S. Nyholm totesi näädän liikkuvan lähes aina maajalassa. Puissa kuljetun matkan osuus oli ainoastaan 0,19 prosenttia. Puittomatka oli keskimäärin 21 metriä saalistuksen aikana, paetessa 272 metriä.

”Jäljittäjä onnistuu hommassa toisinaan, vaikka apuna ei olekaan punaista pystykorvaa”, viikonlopun metsästyksen saalista esittelevä Hiltunen toteaa. Kuva: Kari Lindholm

Näätä kannattaa yrittää motittaa jälkien avulla rajatulle alueelle, jossa päivämakuun löytämisestä on toivoa.

”Jos näätä on makuulla ontossa kelohongassa tai oravan pesässä, se houkutellaan näkösälle runkoa kolistelemalla, jonka jälkeen se yleensä pakenee herkästi.”

RKTL:n tutkimuksessa näädän ravinnontarpeen todettiin olevan keskimäärin 180–250 grammaa vuorokaudessa.

”Näätä on mestarillinen saalistaja, joka nappaa metsäkanalinnun suoraan lumikiepistä. Maalintuja on syksyllä enemmän siellä, missä näätiä on metsästetty vähemmäksi talvella”, Kari Hiltunen selvittää.

Näätämaille jo 1970-luvulla suksinut Hiltunen kannustaa nuoria metsästäjiä kokeilemaan näädän jäljittämistä matalalla kynnyksellä ja ilman turhia ennakkoluuloja. Aiemmin erämaiden asukkina tunnettu näätä on nyttemmin sopeutunut myös ihmisasutuksen lähistölle.

”Hyvällä tuurilla tuore yöjälki ja sen päässä vartova kultakurkku saattaa löytyä jo lähimetsästä. Omat jäljittäjän kyvyt kehittyvät kokemuksen karttuessa.”

Mikäli metsästäjällä on käytössään näädänpyyntiin erikoistunut punainen pystykorva, siitä on valtavasti apua jäljityksessä.

Jäljittäminen on perinteistä suomalaista eränkäyntiä parhaimmillaan, ja siinä näädällä on erittäin hyvät mahdollisuudet selviytyä metsästyksestä hengissä.

”Näädän jäljittäjä asettuu samalle viivalle saaliin kanssa, eikä paikannusteknologiasta ole minkäänlaista apua. Metsästykseen kuuluu sattumanvaraisuus ja tässä sitä riittää.”