Taistelu tulesta – aito eräjorma ei luovuta, vaan haastaa luontoäidin kaksintaisteluun

Topi katsoi koiraansa tuimasti silmiin. Setteri luimisteli ja mussutti varvikosta nappamaansa herkkupalaa.

”Älä syö sitä myyrää! Uskotko? Kakista ulos!”

Koira karkasi isännän puhuttelusta lopettelemaan luomuateriaansa etäämmälle.

”Ehkä sun tarjoamat nappulat eivät riitä. Pitää saada lisää energiaa”, arvelin, vaikka tiesin, että Topi piti hyvää huolta koirastaan. Kämpällä kuppiin aseteltiin parasta murkinaa, mitä Mustista ja Mirristä saa. Sen jälkeen kammattiin turkki ja hierottiin päivän juoksentelusta kipeytyneet lihakset. Parempi ylläpito sillä oli kuin miehillä.

Päiväksi oli luvattu kovaa keliä, rivakkaa lounaistuulta ja iltapäivästä sadetta. Ihanteellinen jahtisää. Paljon kohinaa metsässä. Linnut päästäisivät lähemmäksi, kun eivät kuulleet metsästäjien lähestymistä.

Koillismaan hyvä myyrävuosi tosin häiritsi setterin fokusoitumista ydintehtäväänsä siinä määrin, että yhtään kunnon seisontaa se ei ollut vielä ottanut. Muutama teeri kuultiin, kun ne ampaisivat pakoon jostakin sadan metrin päästä.

Tähtäsimme pienelle lammelle metsästysalueen äärirajoilla. Perukalla oli legendaarinen maine. Syrjäisen suokosteikon ympäristössä oli yleensä hyvin riistaa ja joku muisteli jonkun joskus saaneen sieltä hanhenkin.

Olimme liikkeellä Topin kanssa kahdestaan. Sääennusteet kuultuaan tiimin kolmas mies Make päätti jäädä kämpälle viettämään jokaiseen jahtireissuun kuuluvaa rokulipäiväänsä. Pomon hommissa tanakoitunut keskivartalo vaati elpymisjakson.

”Kyseessä on saavutettu etu”, Make kommentoi kömpiessään aamiaisen jälkeen takaisin makuupussin suojaavaan syleilyyn.

Lammella ei näkynyt liikettä, jos sellaiseksi ei lueta ankarasti heiluvia puita ja pusikoita – tai hirveä, joka ylitti suoalueen edessämme niin rivakasti, että vesi ryöppysi lapojen takaa.

Setteri ei noteerannut pakenijaa. Se oli kiinnostunut pienemmistä nisäkkäistä.

Kun vanha kuusi rojahti nurin suon takaisen vaaran rinteessä, arvelimme, että tuuliolosuhteet olivat kehittymässä inhimillisesti katsoen haastavaan suuntaan.

”Eiköhän käännytä takaisin kämpälle”, ehdotin Topille, joka pudisteli kaatuneesta puusta singonneita säleitä takiltaan.

Kun taivaat sitten aukenivat, oli selvää, että ilmojen haltia oli upgreidannut reissumme extreme-luokkaan. Linnut ja motivaation kadottanut setteri hivuttautui märkä häntä koipien välissä isäntänsä jalkoihin.

Tällaisessa tilanteessa aito eräjorma ei luovuta, vaan haastaa luontoäidin kaksintaisteluun.

”Hätäkö tässä, keithämmä kahvit”, Topi ehdotti, eikä se ollut tarkoitettu vitsiksi.

Sopiva kanto löytyi, mutta repussa yleensä olevia sytytyspaloja ei. Tuuli oli napata tikkuaskin Topin hyppysistä, kun tämä yritti virittää valkeaa kantoa vasten kasattuun risukasaan.

”Onko mitään paperia?”

Kuivaa selluloosaa löytyi vain lupalompakosta. Kaivoin esiin tukun vanhoja metsästyslupia ja tungin niitä risujen alle. Viimeistä lisenssiä vietiin, kun naavatuppo lopulta nappasi tulta. Topi uhrasi harvenevat hapsensa elementtien raivolle ja riisui lippiksen suojatakseen väräjävää liekkiä.

Pudottauduin polvilleni märkään sammalikkoon ja yritin puhkua voimaa heikkoon hehkuun. Lopulta kipinä tarttui vanhan kannon tervasjuonteisiin. Tiesin, että chorizot saataisiin tulelle.

Setterillä ei enää ollut nälkä. Päinvastoin. Se laskosti kaikki hotkimansa myyrät siistiin pinoon kuononsa eteen.