Luontokuvaaja Heikki Willamon kodin lähellä on vanha lato, jonka alla on kolmen ketunpoikasen kotikolo

Kaksi ketunpoikaa makailee vanhan ladon seinustalla. Ne torkkuvat kylki kyljessä aamuauringon lämmöstä nauttien, havahtuvat hereille kolmannen pennun pujahtaessa niiden vieritse ladon alle, kuuntelevat hetkisen korvat höröllään. Sitten väsymys voittaa ja silmät painuvat taas kiinni.

Lato, jonka alla ketuilla on pesänsä, on ollut suuri ja komea, paksuista hirsistä tehty, mutta nyt se on pelkkä raunio. Katto romahti lopullisesti joitakin vuosia sitten, ja rakennuksesta on jäljellä vain seinien keskellä sojottava kattoparrujen ja -lautojen sekamelska. Yhdessä nurkassa on kasa vanhoja olkipaaleja, joiden väleihin on kaiveltu luolia ja käytäviä. Varsinainen pesä sijaitsee kuitenkin paksujen lattialankkujen alla. Siellä on tilaa temmeltää, kulkuaukkojakin on joka seinustalla.

Lato seisoo etelään antavalla aurinkoisella kummulla. Hiekkainen maa on ollut helppo kaivaa ja paikka on lämmin, joten ei ihme, että se on suosittu. Luolapesän perustaja lienee ollut mäyrä, mutta sittemmin viirunaamojen kanssa ovat vuorotelleet ketut.

Ladolle on vain kolmen kilometrin matka kotioveltani, ja olen pitänyt silmällä asukkaita jo kauan. Enimmäkseen on menty vuorovedolla, ja jos sama jatkuu, ensi vuonna ladon edustalla telmivät mäyrän viirunaamaiset pennut.

Jonkun kerran olen epäillyt jonkinlaista yhteisasumista. Mäyränaaraalla on pennut yleensä joka toinen vuosi, ja välivuosina ladon alta saattaisi löytyä oma nurkka molemmille. Synnytykseen valmistautuessaan mäyrä tuskin sietäisi kettuja aivan lähinaapureina.

Viime kevään lumilla näin ladon ympärillä mäyrän jälkiä, mutta kettu sinne kuitenkin pentunsa teki. Mäyrä oli ilmeisesti käynyt vain katsastamassa paikkoja muutaman kivenheiton päässä sijaitsevasta talvipesästään mutta jättänyt emännyyden suosiolla ketuille.

Tuloksena ovat nuo kolme pentua, joista kaksi nyt nauttii alkukesän auringosta suuren betonirenkaan kyljessä. Se on osittain hautautunut ladon alta kaivettuun maahan ja muodostaa tunnelin, jossa pennut usein leikkivät.

Kun kolmas pentu tulee pesästä, se herättää torkkujat. Väsymys ja raukeus ovat pois pyyhittyjä, ja koko porukka on hetkessä täynnä tarmoa. Ne temmeltävät heinikossa ajaen toisiaan takaa, väijyvät, kyttäävät ja hyökkäävät ajautuen tuimaan painiotteluun. Ne ärisevät, kinas­televat oksanpalasista, kaivavat maata ja retuuttavat heinätuppaita, pysähtyvät kuin käskystä kuuntelemaan, olisiko jompikumpi vanhemmista tulossa myyräateria mukanaan. Sitten leikki taas jatkuu.

Lato seisoo tien varressa keskellä peltoa, mutta sen ympärillä kasvaa komeita koivuja. Peltojen rajaama koivikko on pienten kettujen reviiri. Ne käyvät välillä pellon reunassa katselemassa avaraa maailmaa, tutkivat hiukan läheisen veto-ojan vartta, mutta sen pitemmälle ne eivät vielä mene.

Ne kasvavat kuitenkin nopeasti, ja niin kasvaa niiden reviirikin. Muutaman viikon kuluttua ne jo seikkailevat lähimetsissä, ulottavat retkiään aina vain pitemmälle, kunnes jättävät lopullisesti synnyinpesänsä turvan. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ne majoittuvat joksikin aikaa pellon takana olevaan kivikkoon, mutta kesän kallistuessa lopuilleen ne katoavat kukin tahoilleen.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2024.