Lääke hillakuumeeseen löytyy tuhannen kilometrin päästä – ”Sydämestäni koen kuuluvani tänne”

”Tervetuloa paratiisiin”, Kati Saonegin hihkaisee, kun olemme taivaltaneet autolta hyvän tovin.

Edessä avautuu rinnesuo ja metsäsaarekkeiden kehystämä aapa. Täällä niitä aarteita on, hilloja.

On helppo ymmärtää, miksi ihminen haluaa palata joka kesä omaan paratiisiinsa. Paikka on Saoneginin itse löytämä ja siksi erityisen rakas.

Vuodesta 2018 lähtien hän on hillastanut viikon Itä-Lapin Sallassa ystävänsä Niina Kivilän kanssa. Tukikohtana heillä on Saoneginin vanhempien mökki.

Maastokarttojen avulla he ovat etsineet potentiaalisia marja-apajia ja kokemuksen kartuttua löytäneet vakiopaikkansa.

Ystävysten suosikkipaikka on ihan rajavyöhykkeen tuntumassa. Sallatunturissa sijaitsevalta mökiltäkin ajomatkaa kertyy noin kaksi tuntia suuntaansa, jolloin poimintapäivän pituudeksi tulee helposti 12 tuntia.

Tällä kertaa Kivilä ei päässyt mukaan. Saonegin on johdattanut minut ja valokuvaajan melko helposti saavutettavaan paikkaan, mutta vannon, etten paljasta sijaintia. Omat hillapaikat ovat herkkiä asioita.

Hilla kypsyy joka vuosi hieman eri aikaan ja on epävarmaa, onko sato parhaimmillaan juuri silloin, kun itse ehtii apajille. Kuva: Jouni Porsanger

Hillat ovat lämpimän alkukesän ansiosta kypsyneet ajoissa, joten heinäkuun viimeisenä päivänä marjat ovat paikoin jo ylikypsiä.

”Älä sitten poimi niitä harmaantuneita”, Saonegin huikkaa minulle, kun jään kuvausten ajaksi hillastamaan itsekseni.

Täydellisiä, kirkkaan oransseja mollukoita on enää harvakseltaan, mutta kypsän keltaiset hillat maistuvat silti ihanilta suoraan mättäältä noukittuna.

Hillahulluus vie helposti menneessään.

Arvomarjan löytyminen tuottaa aivoissa samanlaisen, hyvää mieltä tuovan dopamiinipiikin kuin tykkäykset somessa tai kehut työkaverilta. Se koukuttaa etsimään lisää.

Saoneginille poimitut litramäärät eivät ole olennaisia. Tärkeämpää on tunne, joka poimiessa vallitsee.

Hän pakastaa hillat pieniin minigrip-pusseihin, joihin hän merkitsee, mistä paikasta hillat on kerätty. Jugurtin tai puuron päällä marjoja nauttiessaan hän muistelee poimintapaikkaa, jolloin ruokailuhetki vie hänet takaisin rakkaille soille.

Lakka, hilla, valokki... Arvomarjalla on monta nimeä. Kuva: Jouni Porsanger

Saonegin kertoo, että eniten hillastuksessa kiehtoo rauha, joka suolla vallitsee, sekä fyysinen itsensä haastaminen.

Hän asuu Helsingissä ja työskentelee kustannustoimittajana. Hänellä on taaperoikäinen tytär.

”Hillaviikko toistuu vuosittain, ja silloin saa miettiä kulunutta vuotta”, hän toteaa.

Kun saa vain hillastaa, tietotyön ja ihmisvilinän kuormittamat aivot lepäävät.

”Fyysinen rasitus auttaa jaksamaan muita vaikeita asioita”, hän pohtii.

Missään ei näy, eikä kuulu ketään. Esimerkiksi Nuuksioon hänen ei tule lähdettyä, sillä ruuhkaisessa kansallispuistossa tuskin saa olla rauhassa omien ajatustensa kanssa.

Lisäksi Saonegin on viehättynyt Itä-Lapin maisemiin oman taustansa vuoksi. Hänen ukkinsa eli isänsä isä oli kotoisin Petsamosta, josta on peräisin myös venäläinen sukunimi.

Saonegin syntyi Keminmaassa. Vanhempiensa kanssa hän on kulkenut Sallan hillasoilla kuusivuotiaasta lähtien.

Elämä on vienyt häntä etelään – ensin Ouluun, sitten Turkuun ja Helsinkiin.

Petsamolaiset juuret ja Sallan-mökki ovat saaneet hänet tuntemaan syvää kiintymystä juuri Suomi-neidon koillisiin kolkkiin.

”Sydämestäni koen kuuluvani tänne.”

Kati Saonegin on syntynyt Keminmaassa. Hänen juurensa isän puolelta ovat Petsamossa. Kuva: Jouni Porsanger

Suoretkistä tuli Saoneginille ja Kivilälle niin merkityksellisiä, että kaksikko alkoi työstää aiheesta kirjaa.

Viime vuonna he julkaisivat esseeteoksen Hillasuolla kaikki on toisin, joka pureutuu syvälle suon perimmäiseen olemukseen.

”Kirjallisuudessa suot kuvataan usein hankalina, synkkinä ja pelottavina, rikosten tapahtumapaikkoina”, Saonegin kuvailee.

Moni kuitenkin viihtyy soilla, ja kaikilla tuntuu olevan niistä jotain sanottavaa.

Suokirjallisuudesta on tullut suoranainen buumi, kun se on viime vuosina ollut usean romaanin keskiössä. Näistä esimerkkejä ovat Maria Turtschaninoffin Suomaa sekä Jenni Räinän Suo muistaa, joihin esseeteoksessakin viitataan.

Hankalia suot ovat vieläkin, mutta siinä piilee myös niiden viehätys.

”Turve lentää, kun saapas astuu, mutta eteenpäin on päästävä. Hitaasti muutumme siisteistä sisäihmisistä tunnistamattomiksi, sukupuolettomiksi suohirviöiksi”, Saonegin kirjoittaa esseessään Kaiken alussa oli suo.

Hillastaminen on hänen mukaansa aivan erilaista kuin mustikan tai puolukan poiminta.

”Hillassa kiehtoo marjan yllätyksellisyys ja epävarmuus. Suolla rämpiminen vaatii viitseliäisyyttä”, hän sanoo ja kiittää hillatoveriaan Kivilää.

”Olemme molemmat viitseliäitä.”

Hillastus on perinteisesti ollut monelle suomalaiselle tärkeä elinkeino. Kuva: Jouni Porsanger

Poiminnan lomassa ajautuu helposti eroon marjakaveristaan.

Saonegin nauttii hillaretkistä juuri siksi: välillä saa olla yksin omissa oloissaan ja välillä taas käkättää vedet silmissä ystävän kanssa.

Suolla samoilu vapautti kaksikon ajatukset, ja hyllyvillä hillamättäillä saivat alkunsa esseeteoksen pohdinnat esimerkiksi lapsettomuudesta ja mielenterveysongelmista. Vaikeista keskustelunaiheista tuli luonnon rauhassa helpommin käsiteltäviä.

Saoneginille oli tärkeää kirjoittaa omasta lapsettomuuspolustaan siinä vaiheessa, kun hän vielä rämpi pettymysten suossa.

Naistenlehdistä tutut, vaikeuksien kautta voittoon -tyyppiset tarinat, joissa lopulta sylissä tuhisee vauva, eivät tuntuneet hänestä mielekkäiltä. Siksi hän halusi esseessään Kun taiat eivät tepsi jättää lopputuleman avoimeksi.

Hillaviikko Sallassa on Kati Saoneginille perinne, josta hän haluaa pitää kiinni. Hän on käynyt hillassa pienestä pitäen. Itse löydetty apaja on hillastajan paratiisi. Kuva: Jouni Porsanger

Esseessään Ovi lukkoon Niina Kivilä kirjoittaa sukunsa naisista, jotka ovat mielen sairauksien vuoksi suljettu laitoksiin.

Kirjoitus saa hillasuon tuntumaan yhä enemmän paratiisilta. Mahdollisuus kulkea vapaasti luonnossa ja marjastaa jokaisenoikeudella niin paljon kuin ehtii on asia, jota ei aina osata tarpeeksi arvostaa.

Saonegin tuntee lempisuollaan olonsa valtavan etuoikeutetuksi.

”On upeaa, että marjat odottavat meitä täällä.”