MT ilveksen jäljillä: Tuoreelta lumelta voi lukea talvisen metsän tarinaa

Sankka lumipyry on yöllä kuorruttanut maan ja puut puhtaalla puuterilumella. Päivä alkaa kuitenkin poutaisena, joten on hyvä hetki suunnata maastoon katsomaan, kuka muu on lähtenyt liikkeelle.

Limingan seudun riistanhoitoyhdistyksen petoyhdyshenkilö Hannu Pietiläinen nappaa meidät kyytiinsä Ala-Temmeksen SEO:lta. Tällä retkellä auton korkeasta maavarasta on hyötyä.

Ajamme ensin lenkin Ala-Temmeksen ja Haurukylän metsäteitä. Ensimmäisenä Pietiläinen havaitsee ketun jäljet.

Repolainen on viipottanut tien yli ja jatkanut matkaansa metsään.

”Askelpituus, jäljen koko ja suoraviivaisen helminauhamainen jono kertoo, että tästä on mennyt kettu”, Pietiläinen toteaa.

Vaikka periaatteessa kyseessä voisi olla myös pieni koira, juuri suoraviivainen kulku paljastaa villieläimen.

”Koira menee aina mutkitellen.”

Noin 20 vuotta petoyhdyshenkilönä toiminut Pietiläinen on nyt eläkkeellä, jolloin aikaa jälkien tunnistukseen on entistä enemmän. Vapaaehtoistyö sopii hänelle hyvin, sillä luonnossa tulisi liikuttua muutenkin. Kuva: Kai Tirkkonen

Jatkamme matkaa paikkaan, jossa Pietiläinen on hiljattain nähnyt ilveksen jäljet.

Kissaeläimen kulkureitin pystyy edelleen havaitsemaan painaumina, vaikka itse jäljet ovatkin uuden lumen peitossa.

”Periaatteessa jäljet voisivat olla sudenkin. Lumen peittämät jäljet on helppo sekoittaa, mutta alueella ei ole ollut havaintoja susista koko syksynä, joten olisi epätodennäköistä että kyseessä olisi susi.”

Tuoreessa sudenjäljessä näkyy kynnenjäljet, mutta ilveksellä kynnet pysyvät piilossa.

Urossusi merkkailee reviiriään ruikkaamalla pissaa ruohotupsuun, kun taas ilveskollit tekevät merkkauksensa korkealle puiden kylkeen, hän havainnollistaa.

Seuraavaksi Pietiläinen pysäyttää auton kohdassa, jossa metso on kenties nauttinut aamiaiskiviä turvatakseen ruuansulatuksensa.

Tiellä näkyy ensin laskeutumisjäljet, sen jälkeen köpöttelyä. Lintu on jatkanut matkaansa hangessa ja ottanut siivillään tasapainoa, kun hanki on upottanut.

Metson möngerrystä tuoreessa hangessa. Lunta oli kuvaushetkellä parikymmentä senttiä. Kuva: Kai Tirkkonen

Pietiläinen paljastuu intohimoiseksi lintumieheksi. Jälkikirjojen ja mittanauhan lisäksi autosta löytyy aina myös kiikarit.

Lintubongauksen lisäksi hän metsästää jäniksiä mäyräkoirillaan ja kuuluu paikalliseen hirviporukkaan.

Jo pikkupojasta asti Pietiläinen on ollut se, joka on laitettu riistan jäljille. Vanhemmat veljet olivat jänispassissa ja hän toimi koirana, kun oikeaa ajokoiraa ei ollut.

”Intohimoni on selvittää sotkuisia jälkiä. Haluan tietää, mihin eläin on mennyt.”

Vuosikymmenien jäljestys on opettanut paljon eläinten käyttäytymisestä.

Edellisellä viikolla Pietiläinen oli metsäretkellään törmännyt hiljattain kuolleeseen jänikseen.

Raadon vieressä lumessa oli pyöreä sula kohta ja tuoreet ketun jäljet.

”Kettu oli ilmeisesti jänisjahdista niin uupunut, että oli asettunut lepäämään saaliin viereen. Minut kuultuaan se oli joutunut pakenemaan.”

Pietiläinen oli poistunut paikalta ja antanut ketun palata rauhassa ateriansa ääreen.

Pysähdymme autiotalolle johtavalle tielle ja jatkamme retkeä jalkapatikalla. Pietiläinen vie meidän pienelle riistapellolle, johon hän on vuonna 1986 kaatanut ensimmäisen hirvensä.

”Sen hetken muistaa pienintä yksityiskohtaa myöden.”

Ilves on kulkenut nuolukiven ohi ja merkannut pylvään virtsallaan. Kuva: Kai Tirkkonen

Tarvomme lumessa kohti nuolukiveä. Pian Pietiläinen hihkaisee ääni täynnä intoa: ”Tästä on mennyt ilves!”

Jäljet ovat tuoreet. Kissapeto on loikkinut pellon poikki muutamalla loikalla, käynyt merkkaamassa nuolukiven pylvään ja jatkanut matkaa pöheikköön.

”Mikähän kiire ilveksellä on ollut”, Pietiläinen pähkäilee. Taitaa olla jänisjahdissa.

Jäljet ovat mitä luultavimmin saman ilveksen, jonka vanhat jäljet näimme aiemmin.

Tuntuu jännittävältä, että petoeläin on varmasti nytkin jossain lähellä.

Ilveksen jäljessä ei näy kynnenjälkiä, sillä peto pitää ne piilossa. Kuva: Kai Tirkkonen

Ilveksen kannanhoidollinen metsästys herättää kansalaisissa ristiriitaisia tunteita. Se on Pietiläisen mukaan ymmärrettävää, sillä ilves on kaunis kissaeläin ja melko näkymätön ja harmiton: se ei aiheuta merkittäviä vahinkoja karjatiloilla.

”Ilves on suurpedoista elinvoimaisin”, hän toteaa. Jos ilveskanta kasvaa, metsäkauriskanta kärsii.

Siksi hän puntaroi metsäkauriin voimakkaan metsästyksen mielekkyyttä alueella, jossa ilveskanta on suuri.

Siirrymme autolla nelostien toiselle puolelle katsomaan paikkaa, jossa Pietiläinen pitää riistakameraa.

Pellonreunassa näkyy kahden pikkunisäkkään kilpajuoksu. Pietiläinen tunnistaa toisen kärpäksi ja veikkaa toista hiireksi.

Kärppä ja pieni jyrsijä kilpasilla. Kuva: Kai Tirkkonen

”Kärpän jäljen tunnistaa hyppytavasta ja koosta. Lumikko on kärppää pienempi ja näätä suurempi.”

Todennäköisesti päivä on ollut hiiren elämän viimeinen. Kärppä on napannut sen suihinsa.

Riistakameran luona on vanhat näädän jäljet, ja kameralle on tallentunut myös eläimen valpas kokovartalokuva.

Hannu Pietiläinen tutkimassa riistakameransa kuvasaldoa. Kuva: Kai Tirkkonen

Sorkkaeläinten jäljet ovat Pietiläisestä mielenkiintoisia.

Ala-Temmeksen suunnalla harvinaisia ovat metsäpeuran jäljet, joita näkyy yksittäisiä vuosittain.

Afrikkalaisen sikaruton vuoksi ajankohtaisia villisikojakin alueella on nähty silloin tällöin.

Hirvistä emme koko päivänä näe jälkeäkään, vaikka niitä alueella on. Siihenkin Pietiläisellä on selitys: tuore lumi saa hirvet pysymään piilossa.

”Uusi lumi on niillekin uusi tilanne. Se saa eläimet varovaisiksi.”

Muutaman päivän päästä lumessa olisi taas valtavasti sotkuisia jälkiä selvitettäväksi.