Eräkämpän todellisuus kaukana idyllistä: Tie auraamatta, kirves hukassa ja kaira tylsänä

Tie perille asti. Näin luki kämpän infosivulla verkossa. Tosin talvella sitä ei aurata poroaitaa pitemmälle. Edessä on muutama kilometri umpihankihiihtoa.

Kämppien infosivut verkossa edustavat teoreettista ihannetilaa, reaalitodellisuus iskee vastaan perillä.

Pieni, soma kämppä kuulemma nököttää lammen rannalla erämaan pastoraalissa rauhassa. Kun sivakoimme pulkat perässä kämpän pihalle, huomaamme katselevamme vastarannalla avautuvaa parinkymmenen myllyn tuulipuistoa.

Punaiset mastovalot loistavat kaamosillan hämärässä kuin neonmainokset Manhattanilla. Täytyy ajatella positiivisesti. Kun mastoviidakolle kääntää selkänsä, kämpän takana voi todellakin nähdä muutamia puita – sen verran, mitä juhannuskesän trombit jättivät pystyyn.

Kämppäloma on aina jonkinasteinen työleiri. Reipasta liikuntaa tässä on tultukin hakemaan. Emme valita.

Ensin pitää saada tupa lämpimäksi. Kurkistus halkolaatikkoon vahvistaa vanhan käytännön: edellinen asukas on perinteiseen tapaan latonut päällimmäiseksi muutaman sopivan kokoisen polttopuun, mutta niiden alta paljastuu elefantin jalan paksuisia pölkkyjä. Ne pitää ensi töiksi pilkkoa pienemmiksi. Kipaistaanpa kirves liiteristä.

Eihän sitä sieltä löydy. Vaikka löytyisikin, se olisi todennäköisesti vuosien kolhoosikäytössä tylsynyt ja ruosteessa. Tilanne on niin tuttu, että pakkaamme aina mukaan oman kirveen. Lisäähän se painoa kuormaan, mutta ilman ei erämaassa yksinkertaisesti tule toimeen.

Kun valkea on viritetty, iskee heti akuutti kahvihampaan kolotus.

Kämpän varustukseen kuuluvat yleensä perusastiat: pannut, kattilat sekä jonkin verran muuta tilpehööriä.

Talon kahvipannu näyttää olevan siinä kunnossa, että puhtaaksi sen saisi vain smirkelillä. Onneksi repussa kulkee kenttäpakki, josta ei irtoa sumppiin erikoisia sivumakuja.

Lähdetäänpä hakemaan vettä.

Järvi on jäässä, mutta mikäs ongelma tuo on? Hyvin varustetulla kämpällä on työkaluja joka lähtöön. Repaleisten pelastusliivien takaa terassin nurkasta löytyykin kaira ja tuura. Ne pulkkaan, otsalamppu pipon päälle ja pimeälle järvelle avannon tekoon.

Saunarannassa saan aikaiseksi vartin ähellyksen jälkeen teräsjäähän parin sentin kuopan.

Vaihdan toiveikkaasti tuuraan. Se on yhtä terävässä kunnossa kuin kaira. Koko lampi jytisee, kun yritän moukaroitua jään läpi. Pakko lysähtää hetkeksi huilaamaan. Arvioin, että tasaisen vauhdin taulukolla saavutan sulan veden joskus vappuviikolla.

Tämäkin vastoinkäyminen on koettu aikaisemmin. Pilkkimiehellä on kuitenkin aina mukana oma kaira. Sillä avanto syntyy rivakasti. Kun tempaisen poran ylös, vesiryöpyn mukana jäälle nousee heinähäkillinen pohjakasvustoa ja mutaa. Tätä siis tarkoitti, kun verkossa saunarantaa ylistettiin lapsiystävälliseksi. Matala poukama on jäässä pohjia myöten.

Ei auta kuin hiihtää ulommaksi etsimään syvempiä syövereitä. Niitä löytyy muutaman koekairauksen jälkeen parin sadan metrin päästä. Kyllä karpaasi sieltä jaksaa kahviveden hakea. Saunavesien kanssa on työläämpää. Jos haluaa täyttää sekä muuripadan että kylmävesisaavin, pitää tehdä useampi reissu – joka ilta. Viikko kantoveden varassa saa arvostamaan taajamaseutujen vesijohtoinfraa.

Kun tupa on saatu lämpimäksi, sauna koeponnistettu ja peurahöystö nautittu, on aika siirtää elämää ja metsästyskoiria nähneet kämpän petivaatteet syrjään ja levittää laverille ikioma makuualusta ja -pussi. Kun kynttilä sammuu, ei tuutulauluja tarvita.