Puun kaataminen moottorisahalla vaatii taitoa ja tarkkuutta – näiden apuvälineiden ja vinkkien avulla onnistut

Suuren puun kaatajan paras ystävä tai pahin vihollinen on tuuli. Heikko tai kohtalainen myötätuuli helpottaa kaatoa. Myös tyyni sää on hyvä vaihtoehto.

Jo kohtalainenkin vastatuuli tekee kaadon vaaralliseksi, voimakas vastainen mahdottomaksi. Tuntuva sivutuuli lisää sekin kaatamisen riskejä.

Myös kova myötätuuli voi yllättää: puu voi lähteä kaatumaan, vaikka kaatosahaus on kesken, ja kaatosuunta voi silloin muuttua.

Rungon kallistuma tai puun voimakkaasti toispuoleinen latvus voivat määrätä kaadon suunnan niin, että suunnasta on vaikea poiketa ilman konevoiman apua.

Kaadonsuuntaajalla iso puu saadaan kaatumaan hyvin vähäisellä fyysisellä ponnistelulla. Raskainta hommassa on suuntaajan kantaminen puun luokse.

Suuntaajien ideana on runkoa vasten kiristettävä työntövarsi, jolle voidaan sahata pieni tukilovi. Vartta tunkkimaisesti veivaten syntyy muutaman tonnin työntövoima. Suuntaajan maata vasten asetettu pää ei saa upota maahan.

Suuntaaja on varmatoiminen, nopea ja turvallinen. Haittapuolena on laitteen paino. Suuntaajat ovat myös melko hintavia.

Kun isoja puita kaadetaan rakennusten, teiden ja linjojen läheltä, kaadonsuuntaaja on mainio apuri, samoin silloin, kun kaadettava puu on erityisen jytäkkä.

Kaadonsuuntaaja Stalpenilla saadaan runkoon kampea pyörittämällä yli kahden tonnin työntövoima. Kuva: Risto Jussila

Järeä rakenne tuo painoa mutta myös käyttövarmuutta. Alareunan isot hampaat estävät kaadonsuuntaajan lipeämisen maata vasten. Kuva: Risto Jussila

Vänkäri (vänkä, kaatorauta, kaatovippa) on perustyökalu normikokoisten tukkien kaatoon. Puuta karsittaessa vänkärin koukulla voi myös pyöräyttää tukkia.

Kaatosahauksen puolivälissä sahaus­rakoon työnnetty vänkärin lattapala estää puun kallistumisen laipan päälle. Kaatosahauksen jälkeen puu nostetaan vänkärillä nurin vääntövoimaa hyödyntäen.

Myötä- ja sivutuulella puu voi lähteä kaatumaan kesken kaatosahauksen. Saman voi aiheuttaa kallistuma tai toispuoleinen latvus.

Suora ja tasapainoinen puu kaatuu vänkärillä melko helposti. Selkä pidetään suorana ja jaloilla nostetaan.

Jos puun painopiste on takana, tarvitaan oikeaa tekniikkaa. Pitopuuta ohentaen tilanne ei parane, kun runko on kallistunut taakse. Tavoitteena on laittaa vänkärin nostoilla latvan ylin osa huojahtamaan kaatosuuntaan.

Ensin nostetaan vähän, jolloin latvan kärki liikahtaa hiukan eteen. Latvan annetaan tehdä paluuliike. Kun latva huojahtaa taas eteen, liikettä voimistetaan uudella oikea-aikaisella nostolla.

Nostotekniikka on tätä taipuisan latvan heilahduksen voimistamista kerta kerralta niin, että lopulta puu kaatuu. Nostojen oikea-aikaisuutta seurataan latvaan katsoen.

Tärkeää on nostaa juuri sillä hetkellä, kun latva huojahtaa eteen, silloin latva tekee osan kaatotyöstä. Tämä säästää tuntuvasti voimia. Laitteen yksi nimitys kaatovippa kuvaa tätä latvan vippaamista.

Yhdistelmävänkäri on tarkoitettu paitsi vänkäriksi myös lyöntivälineeksi kiilalle. Kuva: Risto Jussila

Husqvarnan ja myös Stihlin yhdistelmävänkärissä on teräspallukka, jolla voi lyödä kiilaa. Kuva: Risto Jussila

Pitkä, varreltaan 130-senttinen vänkäri on erikoistyökalu tukkipuiden kaatoon, mutta ei kuitenkaan erityisen suurille puille. Pitkää vänkäriä ei saa laitettua sahausrakoon yhdellä kädellä.

Parhaimmillaan pitkä vänkäri on asiansa osaavalla työparilla. Toinen sahaa, toinen asettaa vänkärin paikoilleen, ja nosto tehdään kaksin, jol­lei puu kaadu itsestään tai vähäisellä nostolla. Näin käytettynä jättivänkäri on selvästi nopeampi kuin suuntaaja tai kaatokiilat.

Jättivänkä voi olla tarpeen muussakin. Ison puun konkelossa sillä saa järeän tyven pyörähtämään. Jos saha on jäänyt jumiin, vänkärin pitkällä varrella nostetaan runkoa ja sahausrakoon työnnetään tulpanavain tai kiila.

Pitkällä vänkärillä saa myös pyöräytettyä minkä tahansa osittain karsitun tukin ympäri, samoin pitkän rungon.

Stihlin isolla kaato­vänkärillä isojen tukkien siirtely pyörittäen sujuu vähällä voimalla. Kuva: Risto Jussila

Jos puu on suuri ja rungon takapainoisuus on jäänyt huomaamatta, voimat eivät ehkä riitä kaatamiseen pelkän vänkärin avulla.

Tilanne helpottuu, kun takapainoisuutta vähennetään lyömällä vänkärin viereen kaato­kiila tai kaksi. Niillä rungon tasapaino­pistettä siirretään kaatosuuntaan.

Paras lyöntiväline kiilalle on lyhyt- tai pitkävartinen leka. Lekan teräosan tuntuvan painon takia sillä ei tarvitse lyödä lujaa. Voima syntyy teräosan painosta ja liikkeestä.

Kirveen hamaralla lyötäessä lyönnin pitää olla paljon lujempi, mikä käy voimille ja voi aiheuttaa revähdyksiä. Kiilojen kannat myös kestävät paremmin, kun käytetään lekaa ja hidasta lyöntiä, jolloin osumatarkkuus kiilan kantaan pysyy hyvänä.

Kiilat jaksavat nostaa suurenkin rungon toista reunaa. Lopussa voi auttaa myös vänkärillä, jollei rako ole noussut liian suureksi.

Kiila lyödään sisään kaato­sahauksen puolivälissä. Kun pitopuun paksuus on sopiva, sisäänlyöntiä jatketaan, kunnes puu kaatuu. Kuva: Risto Jussila

Itse käytän tavallista suurempien puiden kaadossa mieluummin kiiloja kuin vänkäriä. Niillä järeän rungon kaato on kevyem­pää ja hallitumpaa. Kiilan nostovoima lekalla on valtava.

Kaatosahauksen puolivälissä napautan sahausrakoon kiilan, isoon puuhun kaksi tai kolme yhtä paksua kiilaa.

Niiden tehtävänä kaadon alkuvaiheessa on estää puun kallistuminen taakse laipan päälle. Muovikiiloissa on se hyvä puoli, että vaikka moottorisahan ketju hipaisee niitä, se ei tylsy.

Ennen kuin pitopuu on lopullisessa paksuudessa, jätän sahan paikoilleen ja napautan kiiloja tiukemmalle. Sen jälkeen vien kaatosahauksen vähän kerrallaan loppuun pitäen samalla silmällä sitä, että pitopuu on suora ja paksuus sopiva.

Sen jälkeen napauttelen kiiloja vuorotellen. Jos latvus huojahtaa lyönneistä ja alkaa tehdä pientä liikettä, lyön kiilaa sisään, kun latva huojahtaa kaatosuuntaan. Paksun rungon latva ei kiiloilla ala heijata, eikä sen tarvitsekaan.

Jokaista kiilaa lyödään kohtisuoraan rungon ydintä kohti. Silloin ne pysyvät paikoillaan. Rauhallinen ja tarkka lekan osuma keskelle kantaa laittaa kiilan etenemään suoraan. Lyöntejä jatketaan, kunnes runko kaatuu.

Matala kiila ei aina riitä kaatamaan puuta. Syynä voi olla rungon kallistuma tai toispuoleinen latvus.

Silloin ensimmäisen viereen lyödään uusi, korkeampi kiila. Tai kaksi uutta, päällekkäin laitettua matalampaa kiilaa, joista yhdessä syntyy korkea kiila.

Kiiloja on siksi hyvä olla useita, esimerkiksi 4–6 kappaletta.

Jos kiila on pitkä muttei korkea, pienessä puussa se voi tökätä pitopuuhun ennen kuin puu kaatuu. Siksi pienille puille tarvitaan lyhyehköjä mutta kannasta riittävän korkeita kiiloja.

Taitava sahuri voi myös pisto­sahata aukon kiilalle keskelle pitopuuta.

Suureen runkoon pitkä ja hitaasti kantaa kohti nouseva kiila ovat helpompi lyödä sisään kuin lyhyt ja nopeasti nouseva, joka vaatii painokkaampia lyöntejä.

Jos puussa on lahoa, tarvitaan lukuisia kiiloja, jotka ovat lisäksi leveitä.

Hyvin suurten puiden kaadossa tarvitaan pitkävartinen leka. Silloin kaataminen sujuu vähällä maksimivoimalla eikä kestä liian kauan.

Kohtalainen lyöntivoima kiilaan syntyy yhdistelmävänkärillä, jossa on lyöntipala. Se on melko kevyt kuljettaa mukana kuten kiilatkin. Isojen kuiturunkojen ja pikkutukkien kanssa pärjää pääosin niillä.

Tavallinen vänkäri ei ole hyvä kiilan lyöntiin, se tuppaa täräyttämään käsille.

Laipan jumittumisen tukin katkaisussa voi estää sahausrakoon työnnetyllä pienellä, taskussa kulkevalla kiilalla.

Lekan käyttömukavuus kiiloilla kaatamisessa perustuu siihen, että sillä melko vähäiset lyönnit kiilan kantaan riittävät puun kaatumiseen. Kuva: Risto Jussila

Jos teräketjun vetolenkin paksuus on 1,1 mm, normaali kaatovänkäri ei mahdu kunnolla sahausrakoon.

Kun vetolenkin paksuus on 1,3 mm, vänkärin lattapala luultavasti mahtuu rakoon, mutta ei ehkä mene niin syvälle kuin pitäisi. Vänkäri voi silloin pullahtaa nostossa ulos raosta.

Bensalla toimivissa isoissa tukki­sahoissa teräketjun vetolenkin paksuus on 1,5 mm, ja tähän rakoon kaikki vänkärit sopivat.

Jollei vänkäri mahdu sahausrakoon, viereen voi sahata ylimääräisen, kolomaisen uran, jolla sahausraon korkeutta lisätään. Sen jälkeen vänkäri mahtuu, eikä kolo vaikuta kaatoon.

Vänkärin saa mahtumaan myös niin, että nostaa runkoa ensin pikkukiilalla.

Lähes kaikki kiilat mahtuvat ohuiden terä­ketjujen sahausrakoon. Tämä on lisännyt kiilojen käyttöä, koska monissa sahoissa on vakiona 1,1 mm:n tai 1,3 mm:n uralla varustettu laippa.

Jollei sahurilla ole mukanaan vänkäriä eikä kaatokiiloja, sahausraon saa pysymään auki tulppa-avaimella.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2024.