Metsäkanalintujen poikaset kuoriutuvat kesäkuun alkuviikoilla – kylmä sää vaikeuttaa niiden selviytymistä

Metson ja teeren lisääntymiskausi alkaa keväällä soitimelta. Huhtikuulla metsokukot suuntaavat päiväreviiriltä yöksi soidinalueelle, jokainen omalle noin hehtaarin kokoiselle reviirille.

Teerellä taistelukentäksi valikoituu avo­nainen suo tai jokin muu aukea alue, jonne ne saapuvat parvessa aamun valjetessa. Tarpeeksi iso aukea maisema on soidinpaikkana turvallinen, ja lähestyvä kanahaukka ehditään huomata ajoissa. Teerikukon reviirit soitimella ovat pieniä, noin aarin luokkaa.

Kukkojen taistellessa keväthankien keskellä naarailla ei vielä ole kiirettä soitimelle. Vapun lähestyessä nekin alkavat vierailla soidinalueilla, ja sekös saa kukot villeiksi.

Kainuun korkeudella niin sanottu naarasviikko, jolloin metsäkanalintujen parittelut tapahtuvat, ajoittuu toukokuun alkuun.

Vuosittainen lumitilanne voi vaikuttaa pesinnän ajankohtaan. Pesintää aloitettaessa täytyy maassa olla pälviä, johon pesän voi tehdä.

Metson soitimella valtakukko parittelee reviirilleen haalitun koppelohaaremin muutamassa päivässä. Parittelun jälkeen koppelo nousee puuhun, sukii höyhenensä kuntoon ja lähtee valmistelemaan pesintää. Seuraavan kerran se palaa takaisin vasta vuoden päästä.

Kukot jäävät vielä pitämään soidinta, joka laantuu kevään edetessä. Alkukesästä metsokukko viettää hiljaiseloa ja vetää henkeä pitkän, kuluttavan soidinkauden päätteeksi.

Soitimen jälkeen alkaa naaraslintujen pitkä pesintäurakka ja poikueesta huolehtiminen. Se kestää syksyyn asti, jolloin poikueet alkavat hajota.

Vastakuoriutunut teerenpoikanen tulee emän alta ”kypärä” päässä. Emä sitä ihmettelee ja yrittää auttaa. Kohta munankuori putoaa ja poikanen näkee päivänvalon. Kuva: Hannu Huttu

Kanalinnuilla pesä on pelkkä syvennys maassa. Jo parin päivän päästä parittelusta lintu munii ensimmäisen munan, ja seuraavina päivinä munia tulee lisää.

Koppelo munii yleensä kuudesta yhdeksään vaaleaa, pilkullista munaa. Teerellä munia on seitsemästä kymmeneen. Muninta kestää puolisentoista viikkoa.

Jos pesä jostakin syystä tuhoutuu pesinnän alkuvaiheessa, naaras tekee uuden eri paikkaan. Munien määrä on uusintapesässä edellistä pienempi.

Muninnan aikana ei koppelo kuten muutkaan kanalinnut haudo. Lintu käy pesällä pelkästään munimassa. Väliajat se tankkaa ruokaa hautomista varten. Kainuussa muninta ajoittuu toukokuun puoleenväliin, jolloin naaraslintuja näkyy paljon teiden varsilla ruokailemassa.

Hautomaton muna kestää hyvin kylmää. Löysin kerran koppelon pesän, jossa oli kaksi munaa. Emä oli kaivanut lumikerroksen pois niiden päältä jatkaakseen munimista. Munien määrä pesässä kasvoi seitsemään, ja munat kuoriutuvat normaalisti.

Koppelon munien kuorista voi päätellä, että poikaset ovat nokkineet kuoren auki ja pesintä siis onnistunut. Pesään on jäänyt myös yksi kehittymätön muna. Kuva: Hannu Huttu

Koppelon pesäpaikka voi olla monenlaisessa ympäristössä.

Yhden mielenkiintoisen havainnon olen tehnyt useasti vuosien saatossa. Koppelon pesän sijainti hiiripöllön lähinaapurina ei liene sattumaa. Hiiripöllö puolustaa ärhäkästi pesäänsä ja syöksyy äkäisen kimityksen saattelemana kohti pesän lähistöllä liikkuvia tunkeilijoita, myös koppelon munia etsiviä pienpetoja.

Koppelolla haudonta-aika kestää vajaat neljä viikkoa. Haudonnan aikana asentoa muutellaan ja munia käännellään. Ruokailemaan emä poistuu pikaisesti muutaman kerran päivässä. Pesällä koppelo luottaa suojaväriinsä. Ihminen voi kävellä ohi muutaman metrin päästä tietämättä hautovasta linnusta mitään.

Poikasten kuoriutuminen kestää noin vuorokauden. Silloin emä ei enää malta lähteä ruokailemaan.

Kuoriutumisessa poikanen hakkaa ylä­nokassa sijaitsevalla niin sanotulla munahampaalla munan tylpän pään puolelle ympyrän muotoisen aukon.

Pesään jääneistä munankuorista voi päätellä pesinnän onnistumisen. Peto rikkoo yleensä munat kokonaan tai kantaa ne pois pesästä.

Poikaset kuoriutuvat muutaman tunnin sisällä. Emä rupattelee niille hiljaisella äänellä. Se pitää hieman levällään siipiään, joiden alle kuoriutuneet poikaset mahtuvat. Pian koppelon siiven takaa alkavat höyhenet heilua, ja kohta esiin putkahtaa ensimmäisen poikasen pää.

Tunnin päästä kuoriutumisesta virkeimmät poikaset käyvät tutustumassa pesän vieressä olevaan varvikkoon. Ne nokkivat mustikan varpuja ruokaa etsien ja palaavat taas suojaan emän alle.

Muutaman tunnin päästä emä käyttäytyy levottomasti ja nousee lopulta seisomaan. Sen alta paljastuu kasa untuvikkoja.

Metson untuvikosta ei vielä saa selvää sukupuolesta. Nokasta erottuu muna­hammas vaaleana kyhmynä. Se häviää pian pois. Kuva: Hannu Huttu

Untuvikkojen värityksestä ja koosta ei voi vielä päätellä sukupuolta, kaikki ovat samanvärisiä ja -kokoisia. Koppelo kävelee pois pesältä poikasille äännellen, ja untuvikot seuraavat sitä huojuvin askelin.

Ensimmäinen etappi ei ole pitkä. Alle kymmenen metrin päässä pesältä emä ottaa poikaset taas siipiensä suojiin. Siitä matka jatkuu taas kohta eteenpäin.

Joskus pesään jää kuoriutumaton muna. Kohdalleni sattuneissa tapauksissa kyseinen muna ei ole kehittynyt laisinkaan.

Emä ei ruoki poikasia. Niiden on itse etsittävä ravintonsa, joka koostuu etenkin mustikan varvikossa asustavista hyönteisistä.

Pesästä lähtemistä seuraavan ajanjakson sää on hyvin tärkeä poikasten selviytymiselle. Märkä varvikko kastelee ja kylmä sää kylmettää hennot untuvikot. Hyönteisravintoakaan ei silloin välttämättä löydy. Myös pienpedot ja varislinnut ovat metsäkanalintujen poikasten vaarana.

Kanalintujen poikueet pysyvät kasassa syksyyn asti. Elokuun lopulla näkee usein teeripoikueita sorateiden varsilla etsimässä jauhin­kiviä. Koiras­poikasissa on jo puolet mustaa. Kuva: Hannu Huttu

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2025.