Tarvekalujen veistely oli varsinkin talviajan puhdetyötä. Kuva: Aino Saarikivi
Puuosaaminen oli ennen vanhaan jokamiehentietoa – uusi sukupolvi oppi työstämään puuta matkimalla ja kokeilemalla
Vanha kansa tiesi, että vääntyneistä rungoista, oksista ja juurista saa vaikkapa auran tai länget. Puuosaaminen oli omavaraistaloudessa tärkeä taito, jonka isät siirsivät pojilleen. Eri puulajeilla oli omat tehtävänsä.Tilaajalle
Puuosaaminen siirtyi perimätietona vanhemmilta lapsille sukupolvesta toiseen. Kuva: Aino SaarikiviPuukansa eli puuaikaa ja loi puukulttuuria. Niinkin voisi kuvata teollistumista edeltäneen ajan Suomea.
”Omavaraistaloudessa melkein kaikki tehtiin itse ja valtaosa tarveaineista haettiin metsästä. Kaikkiin tarkoituksiin osattiin valita sopivimmat puut ja puulajit. Puu käytettiin juurista latvaan”, kertoo metsänhoitaja ja tietokirjailija Kåre Pihlström.
Puusta rakennettiin kodit, tallit ja navetat, veneet, reet ja kärryt. Puusta nikkaroitiin työ-, huone- ja tarvekalut, kalanpyydykset ja ansat.
”Kallista rautaa riitti vain teräaseiksi, lukkoihin ja ajoneuvojen raudoittamiseen”, kansatieteilijä Toivo Vuorela selittää kirjassaan. Siksi huonekalujen liitokset vahvistettiin usein naulojen sijasta puuvaarnoilla.
Puulla lämmitettiin talot, riihet ja saunat ja aidattiin pellot. Tuhkalla lannoitettiin kaskimaat. Puulla kypsennettiin ruoka, ja puusta myös saatiin ruokaa eli hakoja ja lehdeskerppuja eläimille, pettua ihmisille. Puun pihkalla ja keitoksilla hoidettiin vaivoja, ja saunassa puhdistauduttiin vihdalla.
”Puiden kaikki osat ovat ihmiselle hyödyllisiä”, Harri Metsälä tiivistää kirjassaan Puukansa.
Kovaa, kevyttä ja taipuisaa
Kun elanto oli monella tavoin kiinni puista, niiden ominaisuudet oli tunnettava tarkasti.
Lapio, harava tai varsta kannatti tehdä kestävistä ja kevyistä puulajeista, jotta työkalua jaksoi paremmin heiluttaa. Suksi- ja lattiapuiden oli siedettävä kovaa kulutusta. Pyöreisiin muotoihin ja sidoksiin tarvittiin taipuisuutta, aitoihin ja saunaan kosteudenkestoa ja astioihin sellaista puuta, josta ei tartu hajuja tai makuja.
”Kirjatietoa ei ollut, joten osaaminen siirtyi perimätietona vanhemmilta lapsille sukupolvesta toiseen. Eikä se ollut mitään erityistietoa vaan pitkälti jokamiehentietoa”, Kåre Pihlström sanoo.
”Tällaisen aikakausia kestäneen ja sukupolvia koskeneen alkukoulutuksen huipputuloksena on meillä esiintynyt hyvinkin vaativiin tehtäviin pystyneitä kansanmiehiä”, kansatieteilijä Sakari Pälsi pohtii suomalaisten kirvesmies- ja puusepäntaitoja kirjassaan Eräelämän perinteitä.
Puulajeihin liittynyt tietotaito tiivistyi kansan suussa sanonnoiksi, jotka tukivat muistia.
”Cusinen Witta, Catawainen Sejwäs ja Hapanen Ajdas, ne pitäwät miehen ijän”, kertoo Jaana Luttisen kirjaansa löytämä opinnäytetyö vuodelta 1759. Koivusta taas tiedettiin, että sen ”kylki pitää kirweswarssa” ja kannattaa ”otta rauuxia wastoixi”.
”Haravan piikit pihlajasta, varsi haavasta. Tuomi vahva vantehiksi, pihlaja rekipajuksi, kannun laudaksi kataja”, Kåre Pihlström kertoo muutaman esimerkin kansanviisauksista.
Puutaitojen merkityksestä syntyi sanonta: ”Metsä täynnä tarvispuita, muttei tunne tuhmat miehet.” Tuhmalla tarkoitettiin tässä tyhmää.
Suorat, väärät ja pahkurat
Osaaminen siirtyi uusille sukupolville arjen töiden lomassa. Eräkulttuurin ja agraariajan lapset osallistuivat askareisiin pienestä pitäen, heti kun siihen suinkin kykenivät.
”Pojat vietii mehtää oppimaan mehtäaapista”, sanottiin Hartolassa. Miehet veivät, sillä puun työstäminen kuului miehille, kuten Jaana Luttinen toteaa kirjassa Ihminen ja metsä.
Oppinsa nuoret saivat havainnoimalla, matkimalla ja kokeilemalla. He kouliintuivat panemaan metsässä merkille sekä suorat rakennuspuut että väärät värkkipuut kuten pahkat, juurakot ja vääntyneet oksat.
Vänkyrästä karahkasta syntyi vaikka kävelykeppi tai kantoväline. Mutkalle kääntyneen rungon päällä taivutettiin reen jalaksia. Pahkasta tuli suppilo, nuija, kauha tai kulho. Sopiva kohta hongan kyljestä muuttui kolmijalkaiseksi jakkaraksi, yhdestä kappaleesta tehdyksi.
”Puun oman muodon hyväksikäyttö helpotti tekemistä: tuli luja, kun luonnon aloittamaa työtä vain jatkettiin. Tekijällä oli oltava mielessään tarve-esine ja hänen oli nähtävä puussa sen muoto”, Pekka Kautovaara kuvailee kirjassaan Kättentöitä.
Silmin, korvin ja nenällä
Puista oli tiedettävä, millaisissa oloissa ne olivat kasvaneet ja miten nopeasti. Sekin vaikutti, minkä ikäisenä puu olisi kuhunkin tarkoitukseen parhaimmillaan.
Kestävin korpikoivu löytyi muurahaispesän vierestä ja hyvät vannepuut suon laidalta.
Pärevasuun kannatti haeskella ”suora, mustakuorinen ja naavakas” petäjä, kirjoittaa Ahti Rytkönen savolaisesta perimätiedosta. Sen mukaan astiantekijä etsi sydäntalvella yläkuun aikaan sitkeää ja tiheäsyistä ”karankakuusta”. Iso kataja tai ”honkiutunut petäjäkin” sopisi astiatarpeisiin.
Parhaan tarvepuun haussa otettiin tiedon lisäksi apuun silmät, nenä ja korvatkin.
”Puun haju ja väri kertoo puun kunnon. Sairasta puuta ei kannata käyttää. Tuulessa narisevaa puuta ja tikan suosikkia pitää varoa: se on tervaton ja lahoaa. Jos lastu haisee pahalle, ei puuta pidä ottaa”, Kautovaara kirjoittaa.
Taitava päätteli oksia katsomalla, olivatko puun syyt suoria. Kierossa puussa oksarivit olisivat sekaisin. Vastapäivään kiero puu kelpaisi rakentamiseen, mutta myötäpäivään kiertynyt puu kiertyisi vain lisää ja vääntäisi seinän vinoon.
”Asian selvittämiseksi saatettiin myös ottaa vähän kaarnaa pois ja katsoa, irtoavatko säikeet suoraan vai kierteisesti. Suorasyinen puu helpotti esimerkiksi tynnyrin valmistamista”, Kåre Pihlström kertoo.
Jotkin tavat perustuivat uskomuksiin. Esimerkiksi riihen uuniin saatettiin kelpuuttaa vain koivuklapeja, koska silloin ruisjauhoista tulisi valkoisempia kuin muilla puulajeilla lämmitettäessä.
Agraariajan lapset osallistuivat askareisiin pienestä pitäen, heti kun siihen suinkin kykenivät. Kuva: Aino SaarikiviPellolla, uitoilla ja sodassa
Sopivia puita katseltiin metsässä aina, eikä liikkeelle lähdetty ilman kirvestä.
”Reen jalasta sen paremmin kuin luokkia ei noin vain – ei ainakaan aikaa tuhlaamatta – menty metsästä ottamaan. Sellaisia oli metsässä kuljeskeltaessa katsottava valmiiksi, jopa keräiltävä kortikartanolle halkovajan orsille kuivumaan”, Toivo Vuorela kirjoittaa.
”Esimerkiksi koivu on kuivatettava hitaasti ja huolellisesti, koska se pyrkii vääntymään ja halkeilemaan. Tarvepuut otettiin usein sisälle kuivumaan jopa vuosiksi ennen veistämistä”, Pihlström kertoo.
”Käyttöön valikoitui sitä puuta, mitä oli kätevimmin saatavilla. Jos joutui hakemaan kaukaa kuusta aidaspuuksi, otettiin lähempää haapavesakkoa. Haapa säilyy hyvin ilmaa vasten vaikkakaan ei maata vasten.”
Tarvekalujen veistely oli varsinkin talviajan puhdetyötä. Vuorelan mukaan miesväki ryhtyi puutöihin, kun naiset lähtivät navetalle aamuvarhaisella, ennen päivän valkenemista ja ulkopuuhia. Illalla askartelu jatkui.
”Renkimiehen oli osattava varttaa kirveensä, kuokkansa, viikatteensa, lapionsa, tehtävä harava ja heinähanko, pystyttävä kokoamaan saavi, ämpäri, kiulu”, Sakari Pälsi listaa.
Hänen mukaansa jokainen pystyi valmistamaan kaiken, mitä tarvittiin eräretkillä ja metsätyömailla – tai rintamalla.
”Suomalaisten kätevyys on miltei uskomaton”, Pälsi lainaa kirjassaan saksalaista sotakirjeenvaihtajaa. ”Siltoja, bunkkereita, rekiä, saunoja, kalojen savustuslaatikoita, veneitä ja majoja laittaa jokainen suomalainen. He valmistavat kirjepaperia tuohesta, [– –] kahvikuppeja ja pulloja puusta, selkäreppuja, kalakontteja, kahvipurkkeja tuohesta.”
Uudeksi, liekiksi ja maaksi
Entisajan puutieto ja puutaidot ovat kadonneet nopeasti. Enää niitä ei tarvita arjessa.
”Nykyään myös keskitytään vähän liikaa vain männyn, kuusen ja koivun käyttöön ja puhutaan, että erikoispuulajeja pitää lähinnä säästää ja suojella. Esimerkiksi raidan, tervalepän ja jalojen lehtipuiden käyttö lisäisi niiden kiinnostavuutta, mikä johtaisi siihen, että niille annetaan enemmän kasvutilaa metsässä”, Kåre Pihlström miettii.
Vanhan kansan puuviisaudesta nykyihmiselle soisi siirtyvän myös ekologisuuden.
”Esineitä käytettiin mahdollisimman pitkään ja oltiin säästäväisiä”, Jaana Luttinen kirjoittaa.
Risat ja tarpeettomat puutavarat voitiin polttaa energiaksi tai kierrättää. Löylyjen jälkeen vihta kelpasi vielä luutimaan lattiaa tai uunia tai ovensuuhun jalkojen pyyhkimiseen. Maastoon jääneistä erämiesten rakennelmista tai peltojen reunaan hylätyistä risukarhista ei koitunut ongelmia.
”Puuesineet eivät pilanneet luontoa, vaan niistä tuli maatuessaan vähitellen jälleen osa metsää.”
Puuta joka tarpeeseen
Mänty: hirsiä, lankkuja, lautoja rakennuksiin, laivoissa vaihtoehto tammelle, kaivospropseja, päreitä, paanuja, ikkunan ja oven karmeja, huonekaluja, tervaa ja tervatynnyreitä
Kuusi: vitsaksia, lenkkejä, aitoja, vanteita, kangas- ja kehräpuita, astioita, pöydänjalkoja, työkalujen varsia, kantavia rakenteita, tikkaita, päreitä, äkeitä, karhia, soittimia
Kataja: ruoka-astioita, vanteita, vitsaksia, veneen kaaria, tikkaiden puolia, pyydyksiä, koreja, aitatolppia, heinäseipäitä, kahvoja, koukkuja, jousipyssyn kaaria
Koivu: huonekaluja, lattioita, suksia, länkiä, luokkeja, jalaksia, lapioita, aisoja, rattaanpyöriä, säilytysastioita, polttopuita, vihtoja, vispilöitä, luutia, tuohesta kattoja, astioita, verkon painoja, kontteja, virsuja
Haapa: aidaksia, työkalujen varsia, vakkoja, astioita, lauteita, meloja, airoja, veneitä, vesijohtoja, siltarumpuja, kattopaanuja, pärekoreja, suksia
Leppä: huonekaluja, astioita, rukinpyöriä, lauteita, muotteja, lestejä, mehiläispönttöjä, soittimia, äyskäreitä
Pihlaja: työkaluja, luokkeja, aisoja, suksia, sauvoja, astioita, aidanvitsaksia, pyörien puolia ja akseleita, huonekaluja
Paju: työkalujen varsia, reen ja kelkan osia, luokkeja, puu- ja lumikenkiä, koreja, pyydyksiä, heinäseipään tappeja, pillejä
Tuomi: luokkeja, vitsaksia, vanteita, koreja, pienesineitä, huonekalujen yksityiskohtia
Lähteitä ja lisätietoja
Pekka Kautovaara: Kättentöitä (Otava 2003)
Jaana Luttinen: Puuta metsästä kotiin. Teoksessa Ihminen ja metsä, osa 1 (Metsäkustannus 2012)
Harri Metsälä: Puukirja (Rakennusalan kustantajat 1997) ja Puukansa (Rakennusalan kustantajat 2000)
Kåre Pihlström ja Anneli Viherä-Aarnio: Suomalaisten puut arjessa ja ajatuksissa (Metsäkustannus 2020)
Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY 1944)
Ahti Rytkönen: Savupirttien kansaa (WSOY 1931)
Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri (WSOY 1983)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2024.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
