Monen sukupolven turvasatama

”Asuinrakennuksen oli hän pannut herraskuntoon. Vanhan salin päähän oli jatkettu kaksi kamaria, ja niiden alle, kivijalkaan, tehty maitokamari. Koko rakennus oli päältä vuorattu ja maalattu ja pantu asfalttikattoon, sillä Joppi oli sanonut sen edullisemmaksi kuin pärekaton, nykyään kun puusta maksettiin niin hyvästi.”

Näin hausjärveläinen kirjailija Kalle Kajander kuvaa Hinkkalan Jopin hankkeita vuonna 1897 ilmestyneessä Kun talonpojasta tuli herra -romaanissaan. Tarina jatkuu sisätilojen kuvauksella: taloon on laitettu tapetit, kaakeliuunit ja kaupungista ostetut huonekalut.

Joppi on päässyt metsärahan makuun. Hän on saanut tukkien ja hirsipuiden myynnistä ”koko joukon toistakymmentä tuhatta” markkaa ja tavoittelee talonpoikaisia juuriaan hienostuneempaa elämäntyyliä.

Joppi on moralisoivan kirjailijan luoma varoittava esimerkki. Mies menettää lopulta maansa ja talonsa huonojen kauppojen ja tuhlaavaisuutensa takia.

Ikävästä lopusta huolimatta hänen tarinansa kuvaa elävästi aikansa ilmiötä, joka kulki käsi kädessä Suomen teollistumisen kanssa: metsää pystyi yhtäkkiä muuttamaan rahaksi, kun puun myynnistä tuli merkittävä tulonlähde metsien omistajille.

Sitä se on edelleen. Luonnonvarakeskuksen mukaan metsänomistajat saivat viime vuonna kantorahatuloja 3,6 miljardia euroa, enemmän kuin milloinkaan aiemmin.

Huippulukemaa selittää ensinnäkin se, että myytävää on entistä enemmän, kun metsien puuvarat ovat kasvaneet. Lisäksi puun hinta on viime vuosina noussut.

Jos omaa metsäänsä ja talouttaan on osannut hoitaa pitkäjänteisemmin kuin Joppi, usea sukupolvi on voinut perustaa remontteja ja muita hankintojaan metsätulojen varaan.

Metsien ja puutavaran arvon kasvu ja säilyminen on oikeastaan hämmästyttävää. Jos varojaan on säilyttänyt vuosikymmeniä pankkitilillä, rahan arvo on sulanut paljolti pois.

Pörssiosakkeita pidetään tuottoisimpana sijoituslajina, mutta niiden riskit ovat suuret. Helsingin pörssin aloittamisvuonna listatuista yrityksistä tuskin yksikään on enää olemassa.

Sen sijaan havutukista on 1950-luvulta saakka maksettu nykyisessä rahan arvossa mitaten noin 60–80 euroa kuutiolta. Kuitupuun reaalihinta on vaihdellut noin 20–40 euron välillä.

Poikkeuksellisissa, lyhytkestoisissa suhdanteissa nämä rajat on ylitetty tai alitettu. Kovimmat lukemat maksettiin 1950-luvun alussa Korean sodan aiheuttamassa suhdanteessa, 1970-luvun alun öljykriisin aikaan sekä vuonna 2007, jolloin sahatavaran kysyntä käväisi poikkeuksellisessa huippusuhdanteessa ennen vajoamistaan vuoden 2008 finanssikriisin pohjamutiin.

Kun inflaatio on noussut, puun hinta ei pitkään ole laahannut perässä. Näin kävi jälleen kerran Venäjän hyökkäyssodan jälkeen vuonna 2022. Nyt puun hinnat ovat kohonneet reaalisesti jopa yli pitkän ajan keskiarvojen.

Ennen toista maailmansotaa kantohinnat olivat enimmäkseen alhaisemmat kuin myöhemmin. Puukaupoista tallennetun muistitiedon mukaan monet metsänomistajat ovat harmitelleet 1900-luvun alussa tekemiään kauppoja verratessaan niitä myöhempiin myynteihin.

Paikallinen hintavaihtelu oli suurta, ja iso osa metsistä taloudellisen nollarajan takana eli liian pitkien tai hankalien etäisyyksien päässä. Vielä 1920-luvun alussa puun kotitarvekäyttö oli suurempaa kuin kaupalliset hakkuut. Teollisuudella oli pitkään ostajan markkinat.

Selvää kuitenkin on, että puun käytön suunta oli ylöspäin. Se kasvoi vähitellen siihen mittaan, että puuta ostettiin lähes koko maasta.

Metsätalouden tuomat tulot ja työmahdollisuudet olivat elinehto suurelle osalle väestöä.

”Ilman puun myyntiä ja metsätöitä ei olisi tilan pitoa voinut jatkaa, siirtyä hevosvetoisesta traktorivetoiseen konekantaan eikä lisämaan hankintaan ja rakennusten kunnostamiseen ja mahdollisti lasten opiskelun ammatteihin”, luettelee eräs kymenlaaksolainen metsänomistaja puukaupan historiasta kertovassa Puukauppamuistoja-teoksessa.

Ukkinsa vanhan traktorin rinnalle Jaakko Hietaranta on hankkinut metsä- ja polttopuutöitä varten toisen vanhan maataloustraktorin. Kuva: Marja Seppälä

Erityisen tärkeitä metsätulot olivat sodan jälkeen monilla karjalaisten asutustiloilla, joille kaikki oli rakennettava tyhjästä.

Kotkalaisen Jaakko Hietarannan isovanhemmille Sirkka ja Onni Montolle lohkottiin maata 1940-luvun lopulla Tesjoelta Loviisan läheltä. Samaan kylään päätyi paljon sukua, joka oli kotoisin Terijoelta.

Maatalous oli tilan päätulonlähde, mutta Hietaranta muistaa lapsuudestaan myös metsäretket ukkinsa kanssa. Niihin kuului aina nuotion teko.

Tilalla on yhä tallella ja käyntikunnossa ukin 60 vuotta vanha MF 135 -traktori, johon tämä kuoli saappaat jalassa. Hietaranta pitää mahdollisena, että traktori on metsätuloilla hankittu.

”Ennen maataloustraktorin sai 1–2 hehtaarin hakkuulla, nyt taidettaisiin tarvita 15 hehtaaria”, Hietaranta pohtii.

Hän lunasti perikunnalta metsät itselleen viisi vuotta sitten. Tesjoella sijaitsee myös ukin rakentama ja vanhempien myöhemmin täysin kunnostama mökki, jota Hietaranta pitää tukikohtanaan metsätöitä tehdessään.

Klapeja kuluu kuutiokaupalla Jaakko Hietarannan kotona sekä perheen mökillä paljuillessa. Kuva: Marja Seppälä

Hietaranta on sijoittanut puukauppatuloja osin takaisin metsään. Läheiselle palstalle tehtiin pistotie, joka lyhensi puun kuljetusmatkaa metsästä tienvarteen sadoilla metreillä.

Lopulta metsät ovat Hietarannalle silti enemmän henkireikä ja perinteiden ylläpitoa kuin elinkeino. Leipänsä hän ansaitsee logistiikka- ja teollisuuspalveluyrittäjänä.

”Metsäsijoittamisessa ei ole ehkä rahallisesti järkeä, koska pörssiosakkeet tuottavat 7–8 prosentin koron, metsä 3–4 prosenttia. Tässä on muuta arvoa, joka merkitsee minulle enemmän. Se on mukava harrastus.”

Hietaranta pitää metsän etuna, että se on vakaa ja turvallinen sijoituskohde.

”Näen sen paljon riskittömämpänä kuin joku sijoitusasunto, missä ihmiset saattaa tehdä vaikka mitä, jos on huono vuokralainen.”

Hietaranta ostaisi lisääkin metsää, jos se vain on traktorimatkan päässä Tesjoen tukikohdasta. Toinen rajoite on hinta. Tarjouksia on tullut tehtyä, mutta lisämaasta pitäisi maksaa paljon.

”Tilat ovat mielestäni aika kalliita tällä hetkellä. Jos metsätilan hinta alkaa olla lähemmäs sata euroa kuutiometriltä, aika paljon muita arvoja saa olla, että sen saa ikinä järkeväksi.”

Tilastojen valossa Hietarannan suvun metsähistoria noudattaa yleistä kehitystä.

Viime vuoden ennätystuloista huolimatta metsätulojen merkitys metsänomistajille on keskimäärin vähentynyt.

Kun 1970-luvulla metsänomistaja sai keskimäärin neljänneksen tuloistaan metsästä, osuus oli 2000-luvulla enää alle 15 prosenttia. Metsätulot eivät ole kadonneet mihinkään, mutta yhteiskuntaan on tullut paljon lisää vaurautta ja muita tulonlähteitä metsän rinnalle.

1940-luvulla kuivatulle suolle on kasvanut komea männikkö, jota Jaakko Hietaranta ei aio kaataa. Tämän metsän kohtalon saavat päättää jälkipolvet. Kuva: Marja Seppälä

Metsäteollisuuden kehitykseen erikoistunut tutkija Jakob Donner-Amnell näkee useita syitä sille, että metsän taloudellinen arvo on säilynyt ja jopa kasvanut vuosikymmenestä toiseen.

Yksi syy piilee Suomen metsänomistuksen ja teollisuuden rakenteessa. Suurin osa metsistä kuuluu yksityisomisteisille, melko pienille tiloille. Ensin torppareiden vapautus ja myöhemmin asutustilat kaksinkertaistivat pientilojen määrän. Samalla yhtiöiden maanhankintaa rajoitettiin lailla.

”Tänne kehittyi suuri ja edelleen kasvava metsäteollisuus, joka oli kuitenkin riippuvainen pienmetsänomistajien puusta. Se on perusta, joka vaikuttaa tänä päivänäkin.”

Välillä teollisuus on kokenut riippuvuuden suomalaisesta puusta ”pakkopaidaksi”, josta on pyristelty eroon puuta tuomalla ja investoimalla muualle. Kun yhtiöt alkoivat laajentua 1980-luvulta alkaen ulkomaille, yksi motiivi oli päästä halvemman raaka-aineen äärelle.

Puun käyttö jatkui silti Suomessakin, vaikka teollisuusyritysten toiminta laajeni kansainväliseksi ja varsinkin paperitehtaita on suljettu.

Viime vuosina metsäyhtiöiden Suomi-riippuvuus on jopa kasvanut, kun ne ovat vähentäneet kansainvälistä toimintaa ja investoineet pitkäkuituisen havusellun ja kartongin tuotantoon Suomessa. Tilanne on korostunut entisestään, kun puun tuonti Venäjältä loppui sen aloitettua hyökkäyssodan Ukrainassa.

”Teollisuus ei pysty enää juurikaan käyttämään tuontia hillitäkseen puun hintaa.”

Donner-Amnell uskoo, että metsien käyttö ja niiden arvo säilyvät tulevaisuudessakin merkittävinä. Nykyinen tilanne, jossa puun hinta on korkeampi kuin vuosikymmeniin, voi kuitenkin muuttua. Esimerkiksi edullinen eukalyptussellu voi uhata pohjoisen havusellun asemaa markkinoilla, ja puun energiakäyttö on kääntynyt laskuun.

Maailman väestönkasvu ei myöskään ole mikään automaatti, joka aina vain lisäisi metsäteollisuustuotteiden kysyntää. Monissa maissa väestön ennustetaan kääntyvän laskuun kuluvan vuosisadan aikana. Puun käytön kannalta ihmismäärää tärkeämpää ovat väestön kulutustavat.

”Uskottavampi totuus on, että keskiluokka kasvaa ja väestö vanhenee. Hygieniatuotteiden globaali kysyntä kasvaa, mutta vähemmän kuin mitä voisi päätellä väestöluvuista.”

Metsän arvoon ovat vaikuttaneet myös pitkään jatkunut alhainen korkotaso sekä metsän nousu rahastojen sijoituskohteeksi.

Donner-Amnell näkee, että metsien arvostusta pönkittää lisäksi ylisukupolvinen turvasatama-ajattelu. Elämässä sattuu vastoinkäymisiä, mutta metsä pysyy fyysisenä paikkana, jossa puusto vieläpä hiljakseen kasvaa kokoa ja arvoa.

”Suvuissa ei ole kovin helposti lähdetty metsämaata myymään, maatalousmaata on mennyt helpommin naapurille. Kyse ei ollut vain metsän tuotosta ja tunnearvosta, vaan varattiin suvun jäsenille mahdollisuus palata kotiseudulle ja rakentaa. Sekin on turvasatama, jos meillä on oma paikka, jonne voi palata maailman myrskyistä.”