Lukijalta: Jatkuvan kasvatuksen yleistyminen uhkaa metsien kasvua ja luontoarvoja

Avohakkuu ei ole metsien kasvatuksen ja käytön suurin riski. Kahdeksan vuosikymmentä sitten Suomessa siirryttiin poimintahakkuista selväpiirteisiin harvennushakkuisiin ja varttuneiden metsien aktiiviseen uudistamiseen. Tästä lähtien Suomen metsien kasvu on kaksinkertaistunut ja puuston määrä puolitoistakertaistunut.

Kasvunlisäyksestä kaksi kolmannesta selittyy metsien hoidolla ja loput ympäristötekijöillä.

1980-luvulla suurimpia puita poimiva harsintahakkuu keksittiin uudelleen vaihtamalla nimi jatkuvaksi kasvatukseksi ja sittemmin peitteiseksi metsänhoidoksi.

Tosiasiassa menetelmä oli sama, kuin mitä metsiensä parasta ajattelevat metsänomistajat olivat käyttäneet vuosikymmeniä huonolla menestyksellä. Metsät eivät suostuneet uudistumaan itsestään hakkuiden tahdissa.

Nykyisin jatkuvaa kasvatusta suositellaan kaikkea hyvää tarjoavana yleisreseptinä. Siinä metsän uskotaan tuottavan ikiliikkujan tavoin laadukasta tukkipuuta ilman kustannuksia. Ylivoimaista hiilensidontaa perustellaan avohakkuun jälkeisen puuttoman alan tyhjäkäynnillä ja monimuotoisuutta metsän muuttumattomuudella.

Tähänastisten tutkimusten perusteella haavekuvien pohja pettää. Jatkuva kasvatus vähentää metsien kasvua ja hiilensidontaa 20–30 prosenttia.

Tappio suurenee, jos vertailukohdaksi otetaan jalostetusta siemenestä kasvatettujen puiden parempi kasvu ja sopeutuminen muuttuvaan ilmastoon. Vääjäämätöntä on myös valoa vaativien lehtipuiden ja muiden kasvi- ja hyönteislajien väheneminen sekä tyvilahon leviäminen korjuuvaurioiden ja tuoreiden kantojen kautta ”isältä pojalle”.

Vuoden 2014 metsälaissa jatkuvalle kasvatukselle annettiin virallisesti hyväksytyn metsänhoidon status. Hyvä niin, mutta heti tämän jälkeen alkoi poliittinen kädenvääntö avohakkuiden kieltämisestä. Tilanne oli outo, kun tavoitteena oli lisätä metsänomistajien vapautta metsiensä käsittelyssä.

Keskusteluun liittyivät myös media ja kourallinen ”asiantuntijoita”, joiden arvaukset ja lausunnot eivät perustuneet tutkimuksiin.

Jatkuva kasvatus sopii parhaiten virkistysalueille ja maisemametsiin, jossa tärkeintä on maaston helppokulkuisuus ja maiseman muuttumattomuus. Menetelmän laajamittainen käyttö talousmetsissä johtaa vähitellen puuston kasvun, hiilensidonnan, monimuotoisuuden, fossiilittoman bioraaka-aineen saatavuuden ja metsäalan kannattavuuden heikkenemiseen.

Kari Mielikäinen

professori (emeritus), metsänomistaja

Hirvensalmi