Rippileirin sähkökatko paljasti, miten riippuvaisia olemme sosiaalisesta mediasta

Kun sähköt katkesivat saarelta, jonne espoolaisen seurakunnan rippikoululaiset olivat kokoontuneet leirilleen, leiriläisten päällimmäiseksi huoleksi ei noussut ruoka tai lämpö – vaan mahdollisuus käyttää puhelinta ja sosiaalisen median sovellusta. Kaikkein pahinta nuorille leiriläisille oli uhka snäppistriikin katkeamisesta. Sillä tarkoitetaan päivityksen tekemistä Snapchat-sovellukseen jokaisena päivänä ilman taukoja.

MT:n aiheesta julkaisema juttu sai varmasti monet, etenkin keski-ikäiset ja heitä vanhemmat, päivittelemään nykynuorison tilaa. Ajatus päivittäisestä somettamisesta ja pikaviestittelystä tuntuu hyvin vieraalta varsinkin niille sukupolville, jotka ovat omassa nuoruudessaan pitäneet sosiaalisia suhteitaan yllä tapaamalla muita ihmisiä kasvotusten, soittamalla heille perinteisen puhelun tai jopa kirjoittamalla kirjeitä ja postikortteja.

Sukupolvien välillä on ollut aina kuiluja, joten tapauksen päivittely on ihan ymmärrettävää. Silti ei pidä yksinomaan vähätellä nykynuorten pelkoa some-yhteyden katkeamisesta. Heille sosiaalisen median alustat ovat keskeinen tapa luoda ja pitää yllä kaveri- ja ystävyyssuhteita. Kun yhteys sitten katkeaa, katoaa samalla tunne kuulumisesta johonkin. Se on todellinen kokemus, ei vain pintailmiö.

Sosiaalista mediaa riippuvuutena ei silti pidä vähätellä. Kyse ei ole vain puhelimesta, vaan jatkuvan läsnäolon vaatimuksesta: jossakin on oltava, jotakin on päivitettävä ja johonkin on vastattava. Se on oleellinen osa sovellusten toimintalogiikkaa: ne palkitsevat toistuvuudesta ja rankaisevat tauoista. Striikki ei ole vain viaton leikki, vaan mekanismi, joka sitoo käyttäjän rutiiniin ja jatkuvaan huomioon – sekä tuottamaan alustalle ilmaiseksi uutta sisältöä.

Sähkökatkos teki siten näkyväksi kaksi vastakkaista todellisuutta. Toimiessaan ne helpottavat yhteydenpitoa, mutta samalla synnyttävät riippuvuuden teknologiasta ja alustoista ja ulkomaisista palveluista.

Leiriläiset saivat tilanteesta onneksi myös toisenlaisia kokemuksia. Kun puhelimen akkua oli pakko säästää tai ne lopulta virran puutteessa sammuivat, leiriläisten oli luonteva tukeutua toisiinsa. Puhelimelta vapautunutta aikaa pystyttiin käyttämään yhdessäoloon muiden leiriläisten kanssa. Sosiaalisen median myötä yhteisöllisyys ei kadonnutkaan, vaan se sai aivan uuden – vanhan – muodon.

Sähkökatkos muistutti, että puhelimelle ja siihen kulutetulle ajallekin on vaihtoehtoja. Yhteys toiseen ihmiseen ei edellytä sovellusta, eikä yhteisö katoa ilman verkkoa. Kuten tälläkin kertaa, sen oivaltaminen vaatii usein tilanteen, jossa mitään muuta ei ole tarjolla. Saarileirin sähkökatkos olikin parempi oppitunti kuin tavanomainen saarna digilaitteille uhratusta ajasta.