Viljelystä on tullut paikoin mahdotonta – peuratihentymät on saatava hallintaan

Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan Suomessa oli metsästyskauden päättyessä helmikuussa 120 000 valkohäntäpeuraa. Kanta kääntyi nousuun useamman vuoden laskun jälkeen. Kymmenen vuoden takaiseen verrattuna peuroja on edelleen paljon. Koko maan luvut heijastuvat peurakolareiden määrään. Maa- ja metsätalouden peuravahingot keskittyvät vahvasti kannan tihentymäalueille lounaiseen Suomeen ja läntiselle Uudellemaalle.

Pahimmilla tihentymäalueilla valkohäntäpeurojen määrän pelätään riistäytyvän käsistä. MTK:n kenttäjohtaja Timo Leskinen arvioi peurakantojen kasvavan tulevan metsästyskauden jälkeen pahimmilla tihentymäalueilla ennätyksellisen suureksi. Myönnettyjen kaatolupien määrä ei riitä taittamaan kannan kasvua (MT 1.7.). Kaatolupien määrää on monilla hirvitalousalueilla pienennetty suurpetojen lisääntymisen varalta. Petojen määrä on kasvanut, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että se estäisi peurakannan kasvua.

Paikoin valkohäntäpeurat ovat tehneet viljelystä lähes mahdotonta. Raaseporilainen viljelijä Patrick Fredriksson kuvaili MT:lle tilannetta katastrofaaliseksi (MT 3.7.). Öljykasvien viljely on tilalla lopetettu kokonaan. Myöskään herneiden viljelyyn ei enää panosteta, sillä rehuherneen sekaan tulee puinnin yhteydessä liian paljon peurojen ulosteita, minkä takia hernettä ei saada myytyä.

Ongelmia on myös peuravahinkojen määrittelyssä. Valkohäntäpeurojen aiheuttamista vahingoista maksetut korvaukset ovat viime vuosina pienentyneet rajusti, vaikka vahinkoja syntyy entiseen malliin. Fredrikssonin mukaan Ruokaviraston arviot viljakasvustojen tuhoista eivät vastaa lainkaan todellisuutta. Hänen omien havaintojensa mukaan peurat voivat hävittää jopa puolet sadosta.

Peurakannan paisumisesta on puhuttu vuosia. Vaikka kokonaiskannan hurjin kasvu on taittunut, tilanne on monin paikoin edelleen vaikeutunut. Tihentymäalueilla peurojen määrä on kenen tahansa havaittavissa. Maatilojen lisäksi vahinkoja syntyy kotipuutarhoissa. Vaikka itse ongelmasta kaikki ovat varmasti samaa mieltä, syntyy keinoista usein kiistaa metsästäjien ja maanomistajien välillä. Tämäkin kiistely on suurelta osin keinotekoista, koska kyse on pitkälti samoista ihmisistä.

Suomalainen riistanhoidon malli on periaatteessa toimiva, mutta samalla jäykkä ja byrokraattinen. Pyyntilupien myöntämisessä tulisi ottaa entistä paremmin huomioon kannan alueelliset vaihtelut. Suurpetojen määrän kasvun ei pitäisi automaattisesti tarkoittaa pyyntilupien vähentämistä. Se olisi järkevää myös petokantojen hallinnan kannalta. 500 hehtaarin yhtenäisen metsästysalueen säännöstä pitäisi voida tapauskohtaisesti joustaa. Myös korvausjärjestelmä kaipaa perkausta. Nykyinen malli aliarvioi vahingot ja johtaa liian ruusuiseen kuvaan todellisesta tilanteesta.

Valkohäntäpeura on tärkeä riistalaji, joka tosin ei alun perin kuulu suomalaiseen luontoon. Peuraongelma olisi ratkaistavissa maanomistajien ja metsästäjien yhteistyöllä sekä pienillä muutoksilla lainsäädäntöön. Nyt alkaa kuitenkin olla kiire. Ongelman riistäytyminen käsistä ei olisi kenenkään etu.