Palvelut pitää tarjota myös niille, jotka eivät älypuhelinta käytä – hallituksen säästöt kasvattavat entisestään digisyrjäytymisen riskiä

Kauas taakse ovat jääneet ajat, jolloin puhelin oli tarkoitettu puheluita varten ja pankkiasiat, ostokset tai erilaiset viranomaisasiat – terveydenhuollosta puhumattakaan – hoidettiin paikanpäällä ja kasvotusten. Kaukana ovat jo nekin ajat, kun internetiin päästäkseen piti omistaa tietokone tai käyttää kirjastojen tai koulujen tietokoneita.

Suomi on yksi Euroopan ja maailmankin digitalisoituneimmista maista. Lähes kaikki arjen palvelut ovat tarjolla nykyisin sähköisesti, ja lähes kaiken voi hoitaa älypuhelimella. Siitä onkin tullut pitkälti kaikille pakollinen välttämättömyyshyödyke.

Useimmille suomalaisille tämä malli toimii, sillä heidän näkökulmastaan sähköiset asiointikanavat ovat ennen muuta sujuvoittaneet arkea: niiden ansiosta monia viranomaispalveluita voi saada rajallisen virka-ajan ja viraston aulassa jonottamisen sijaan kotipaikasta, viikonpäivästä ja vuorokauden ajasta riippumatta. Sähköisten tunnistautumisvälineiden ja maksuvälineiden avulla asioinnista on tullut valtaosalle turvallisempaa ja yksinkertaisempaa. Jopa erikoiskauppojen valikoimat ovat nykyisin kenen tahansa saavutettavissa, toki sillä edellytyksellä, että joku tarjoaa ostetulle tavaralle kuljetuksen kotiin.

Enemmistön kokema helppous ja käytännöllisyys peittävät alleen sen vääjäämättömän tosiasian, että Suomeen on salakavalasti syntynyt uusi syrjäytymisen muoto, digisyrjäytyminen. Esimerkiksi Tilastokeskuksen tuoreimman, vuodelta 2021 olevan tilaston mukaan älypuhelimen omistavien määrä vähenee rajusti iän noustessa. Kun vielä 65–74-vuotiaista älypuhelin on kolmella neljästä, yli 74-vuotiailla osuus putoaa jo reippaasti alle puoleen. Älypuhelimen omistaminen kertoo pitkälti myös internetin käytöstä, sillä harva omistaa tietokoneen mutta ei älypuhelinta.

Eniten digipalveluiden ulkopuolelle jääminen koskettaa ikääntyneitä, erityisesti niitä, jotka eivät ole työelämässään ennättäneet joutua tekemiseen tietokoneiden kanssa. Silti se ei ole vain ikäkysymys. Digisyrjäytymistä voivat aiheuttaa myös erilaiset oppimisvaikeudet, sairaudet ja vammat, taloudellinen tilanne sekä erityisesti maaseudulla puutteelliset verkkoyhteydet.

Pahimmillaan digisyrjäytyminen kasvattaa taloudellista syrjäytymistä, kun elämästä tulee kalliimpaa: perinteisestä ei-sähköisestä asioinnista joutuu lähes aina maksamaan ylimääräisiä maksuja, ja monia alennuksia ja etuja tarjotaan vain älypuhelinsovelluksen ladanneille.

Sähköiset palvelut voivat olla säästökeino, kun fyysisten palvelupisteiden verkostosta voidaan sen varjolla luopua. Julkisten palveluiden osalta apua digiasiointiin pitäisi olla tarjolla ihan lakisääteisestikin. Käytännössä näin ei kuitenkaan usein ole. Pahimmillaan digitukea on tarjolla vain sähköisesti. Toisinaan se taas on ulkoistettu kolmannen sektorin toimijoille, esimerkiksi sosiaali- ja terveysjärjestöille, joiden toimintamahdollisuuksia samaan aikaan vesitetään isoilla rahoitusleikkauksilla. Jos tukea tarjotaan hankkeen kautta, sen jatkuvuus on aina epävarmaa.

Kuntaliiton tuoreen selvityksen mukaan kansalaiset ovat eriarvoisessa asemassa tuen suhteen asuinpaikkansa mukaan. Liiton kyselyyn vastanneissa kunnissa tuen tarpeeseen vastaaminen nähtiin jo nykyisellään vaikeaksi. Tulevaisuudessa tarve vain kasvaa.

Jos Suomi aikoo aidosti saavuttaa tavoitteensa digitalisaation edelläkävijyydestä, yhteiskunnan on aidosti pyrittävä kaikin tavoin pitämään jokainen mukana kehityksessä. Ensi vuodesta lähtien sähköiset Suomi.fi-viestit ovat ensisijainen yhteystapa viranomaisasioinnissa. Saadakseen perinteistä paperipostia sitä pitää pyytää vuosittain uudelleen. On kuitenkin muistettava, että asiat eivät kehity pakolla vaan siksi, että uudet käytännöt ovat käyttäjille parempia kuin aiemmat. Sähköisten kanavien osalta ensisijaista on turvata ihmisille mahdollisuudet niiden käyttöön – myös muille kuin niin sanotuille diginatiiveille.