EU:n budjettiremontti panee miettimään maatalouspolitiikan perusteet uusiksi – jos rahaa ei ole, tavoitteistakin pitää tinkiä

EU:n maatalouspolitiikkaan kohdistuu kova paine, kun unioni haluaa suunnata rahoitustaan yhä vahvemmin muihin kohteisiin, esimerkiksi yhteisen puolustuksen rakentamiseen.

Maatalousrahat ovat todennäköisesti liipaisimella siksi, että EU:n yhteisen maatalouspolitiikan (cap) rahoitukseen käytetään vuosittain lähes kolmannes unionin koko budjetista, nykyisellä seitsenvuotisella rahoituskaudella yhteensä 386,6 miljardia euroa.

MT:n Brysselin virkamieslähteiden mukaan uhattuna ei olisi vain rahoitus: muutokset ravistelisivat koko cap:n perustaa. Cap muodostuu kahdesta pilarista, joista I pilariin kuuluvat EU:n kokonaan rahoittamat suorat tuet, II pilariin taas EU:n maaseuturahastosta tuettavat toimenpiteet.

MT:n lähteiden mukaan aikeena on sulauttaa kakkospilarin taustalla oleva maatalousrahasto samaan yleisrahastoon EU:n muiden tukirahastojen kanssa. Jos näin tehtäisiin, maaseudun kehityskohteet joutuisivat entistä kovempaan kilpailuun rajallisesta rahoituksesta.

Muutos olisi Suomen kannalta erittäin kielteinen, sillä viljelijätukijärjestelmämme lepää vahvasti nimenomaan kakkospilarin maaseuturahaston päällä. Maaseuturahastosta maksetaan vajaa puolet muun muassa suomalaistilojen saamista ympäristökorvauksista, luonnonhaittakorvauksesta, luomukorvauksista ja eläinten hyvinvointikorvauksista sekä maatalouden investointituista.

Maatalousrahoituksen tulevaisuuden näkökulmasta EU:n kaksi suurinta jäsenmaata kuuluvat eri leireihin: Ranska ylivoimaisesti suurimpana tukieurojen saajana tulee puolustamaan maatalousbudjettia tiukasti, Saksa taas haluaa välttää viimeiseen asti EU:n kokonaisbudjetin kasvattamista ja tullee edellyttämään muiden menojen karsimista uusien menokohteiden rahoittamiseksi.

Toisaalta maatalousrahan virta Saksaankin on vuolas: Siinä missä Ranska saa kaikista unionin maksamista vuosien 2023–2027 suorista tuista hieman yli 18 prosenttia, Saksa kahmii niistä Espanjan jälkeen kolmanneksi suurimpana saajana lähes 12 prosenttia. Sama kolmikko komeilee myös maaseuturahastotukien suurimpina saajina lähes vastaavin prosenttiosuuksin.

Suomelle maksetaan EU:n suorista tuista alle 1,4 prosenttia. Maaseudun kehittämiseen tarkoitetuista II pilarin tuista Suomen osuus on noin 2,7 prosenttia, vaikka Suomen pinta-ala on lähes kahdeksan prosenttia unionin alasta.

Toisin kuin useimmissa muissa EU-maissa Suomessa EU-rahoitusta täydennetään mittavalla kansallisella rahoituksella, jota on viljelijätuista hieman yli puolet. Jos EU haluaa siirtää maatalouspolitiikan toteutuksesta ja rahoituksesta yhä suuremman osan kansallisiin käsiin, Suomen pitäisi nykyisen tukitason säilyttääkseen laittaa pottiin vielä lisää rahaa.

Kansallisen ruoantuotannon ja huoltovarmuuden merkitys jouduttaisiin mittaamaan kotimaan politiikan kentillä, joita muutenkin varjostavat väännöt menoleikkausten kohdentamisesta.

EU-jäsenyyden myötä maatalouspoliittisia taistoja ei Suomessa ole enää juurikaan käyty. Ainakaan viljelijät eivät halua takaisin aikaa, jolloin kotimaan poliitikkojen ja etujärjestöjen tappelut maatalouspolitiikasta olivat arkea.

Unionin maatalousrahoitusta pohdittaessa ei voi unohtaa koko cap:n perusajatusta. Sen avulla on haluttu turvata oma maataloustuotanto sekä kohtuuhintaisen ruoan saatavuus sekä reilut sisämarkkinat. Näiden tavoitteiden merkitys on epävakaina aikoina vain kasvanut.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon myötä capia on täydennetty ympäristötavoitteilla.

Selvää on, että rahoitusleikkauksista päättävien poliitikkojen pitää päättää, mistä maatalouspolitiikan tavoitteista rahojen vähetessä luovutaan. Vähemmällä rahoituksella ei voida kaikkea saada.