Baltiaa piinaavat vitsaukset voidaan meillä vielä torjua

Viime viikkoina on uutisoitu suomalaista ruoantuotantoa uhkaavista riskeistä. Niistä yksi – afrikkalainen sikarutto eli ASF – on vielä onnistuttu pitämään rajojemme ulkopuolella, toisen – perunasadon tuhoavan koloradonkuoriaisen – asettumista pysyvästi Suomeen pyritään kasvustojen tarkkailulla ja esiintymiä tuhoamalla ehkäisemään.

Taistelu peltojen kasvustoja valtaavia rikkakasveja vastaan on sitäkin vaikeampaa. Aikanaan ulkomaisen siemenerän mukana Suomeen tuotu hukkakaura on levinnyt maamme pelloille niin laajasti, että tieto saastunnan vakavuudesta on vuosittain merkittynä viljelijätukien hakemukseenkin jokaisen peltolohkon kohdalle.

Muutama vuosi sitten suomalaisille pelloille alkoi levittäytyä rikkakananhirssi, joka osoittautui nopeasti viheliäiseksi vitsaukseksi: Ruokaviraston sivuilla pari vuotta sitten julkaistussa blogikirjoituksessa siementarkastuksen asiantuntija Sami Markkanen kirjoittaa sen olevan yksi ”pahimmista rikkakasveista, mitä maa päällään kantaa”. ”Vaikea ylittää haitallisuudessa.”

Luonnehdinnoille on katetta. Erilaisiin kasvuolosuhteisiin sopeutuva kasvi kasvaa tehokkaasti ja tuottaa valtavasti siemeniä. Vaikka kulunut kesä ei ole ollut kasville erityisen suotuisa, aiempien vuosien siemenet säilyvät maassa itämiskykyisinä vuosikausia.

Kaiken huipuksi kasvi saattaa käyttää valtaosan kasvupaikkansa typestä. Samalla se erittää maaperään yhdisteitä, jotka ehkäisevät muiden kasvien kasvua.

Hukkakauran tavoin sen epäillään levinneen Suomeen kylvösiemenen mukana, ympäristönurmien siemenseoksissa. Tätä ei lakikaan pysty estämään: Koska sertifioidussa siemenessä saa olla tietty prosenttiosuus rikkakasveja, Ruokavirastokin pystyy lähinnä esittämään pakkaamoille toiveita puhtaista seoksista. Toinen tehokas leviämisreitti on lintujen ruokintaan myytävät siemenseokset, joiden edessä viranomaiset ovat niin ikään neuvottomia.

Pieni lohtu suomalaisille on se, että monissa muissa maissa rikkakananhirssi on monin verroin suurempi ongelma kuin Suomessa. Esimerkiksi Baltiassa ongelma on äitynyt vaikeaksi. Määrätietoisella työllä pahin sen suhteen on vielä torjuttavissa.

Tiehallinnon aikanaan Suomeen levittämä komealupiini ei sen sijaan ole pelloilla vakava ongelma: tavanomaiset viljelytoimet pitävät sen tehokkaasti kurissa ja vuosien kuluessa jopa taltuttavat. Siitä huolimatta moni viljelijä varmasti tyrmistyi uutisesta, jonka mukaan tieurakoitsijat haluaisivat tuoda lupiinin saastuttamaa maa-aineista peltojen täytteeksi.

Oikeastaan vain hukkakauran osalta työkalut ongelmien torjumiseen ovat viljelijöiden käsissä. Se on leimallisesti viljelysmaiden kasvi, joka leviää pääasiassa viljelytoimien mukana lohkolta toiselle. Sertifioidussa siemenessä se on ehdottomasti kielletty.

Muiden uhkien osalta viljelijät ovat valitettavasti muiden armoilla. ASF voi levitä Suomeen tuliaismakkaroiden mukana, koloradonkuoriainen taas voi asettua talvehtimaan puutarhaharrastajan kasvimaalle. Siksi lupiinin levityksen kaltaista ajattelemattomuutta on viljelijän erityisen vaikea ymmärtää samoin kuin sitä, että laki on rikkakananhirssin suhteen voimaton.

Viime kädessä viljelijä on myös se, joka kantaa näistä taloudellisen riskin. Vaikka ensimmäiset tämänhetkisen tartunta-aallon ASF-tapauksista todettiinkin Virossa jo kesäkuussa, Virosta Suomeen saapuvat ovat voineet tuoda riskituomisia maahan ilman pelkoa seuraamuksista. Vasta maanantaina Tulli viimein ilmoitti tehostavansa Helsingin satamissa elintarviketuonnin valvontaa.

Viljelijä on velvollinen tukimenetysten uhalla torjumaan vieraslajeja pelloiltaan. Sen sijaan vastavalmistuneitakin tietyömaita komistavat kesäisin uhkeat lupiinikasvustot, eikä tiehallinnolla tai urakoitsijoilla ole velvollisuutta sen leviämistä estää kuin teoriassa.