Hukkumisten ehkäisy vaatii muutakin kuin uimataidon – vesitaitojen kartuttaminen auttaisi välttämään suurinta vaaraa

Viimeksi kuluneen viikon aikana Suomessa on hukkunut poikkeuksellinen määrä ihmisiä. Yksistään viime perjantaina – kansainvälisenä hukkumisten ehkäisyn päivänä – rantavesissä menetti henkensä kuusi ihmistä. Uusista hukkumisista on uutisoitu tällä viikolla.

Poikkeuksellinen hukkumisten aalto on saanut alan etujärjestön, Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto (SUH) lisäksi niin poliitikot kuin mediankin vaatimaan lisäsatsauksia erityisesti kouluikäisten uimaopetukseen. Vaatimus on perusteltu.

Olen harrastanut aktiivisesti uintia reilusti yli 20 vuotta. Noiden vuosien aikana oppinut kaikki neljä uintilajia sekä valtavan määrän erilaisia muita vesitaitoja. Ryhmämme hioo viikoittain ammattilaisen opastuksella uintilajien tekniikoita, parantaa uintikestävyyttään ja -nopeuttaan sekä harjoittelee erilaisia vesitaitoja.

Uinticooper-testissä uin viime keväänä matkan, joka luokitellaan erinomaiseksi minua 18 vuotta nuoremmillakin.

Omasta kokemuksestani tiedän, että uimataitojen karttuminen saa ihmisen ymmärtämään omat rajansa. Aktiivinen vesiharrastaja tietää, miksi on uitava aina rannan suuntaisesti, tunnistaa jaksamisensa rajat ja välttää paikkoja, joissa jalat eivät enää yllä pohjaan. Hellepäivänä hän huolehtii nestetankkauksesta, mutta ei nauti veden äärellä päihteitä.

Poliitikkojen ja median moraalipaniikin keskellä on kuitenkin tärkeää kysyä, riittävätkö pakollisilla koulun liikuntatunneilla hankitut taidot vähentämään hukkumisten määrää.

Helsingin Sanomat kysyi maanantaina Espoon Lippajärven uimarannalla hellepäivää viettäneiltä, osaavatko he uida. Kriteerinä oli virallinen uimataitoisuuden mittari: ihminen lasketaan uimataitoiseksi, jos hän pystyy veden varaan ja alussa pää pinnan alle jouduttuaan uimaan yhtäjaksoisesti 200 metriä, siitä 50 metriä selällään.

Yksi jutussa uimataitoiseksi itsensä määritelleistä haastateltavista tiivistää asian ytimen: ”Yhtäkkinen paniikki saattaa kuitenkin johtaa siihen, että uiminen ei onnistukaan”.

Avovesiuinti on kesällä erinomainen harrastus – kunhan muistaa huolehtia omasta ja muiden turvallisuudesta. Esimerkiksi puhallettava poiju on hyvä turvavaruste. Kuvituskuva. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Yksi uintiryhmämme säännöllisesti harjoittelemista taidoista on pelastusuinti: vähintään kerran syys- ja kevätkaudessa harjoittelemme toistemme pelastamista uimalla altaan mitan toisen luokse, nostamalla tämän pinnalle ja kuljettamalla sitten takaisin toiseen päähän.

Aivan oikeaa kuvaa todellisesta pelastustilanteesta harjoitus ei anna, sillä paniikissa oleva hukkuva yrittää tarttua mihin tahansa lähelle tulevaan ja voi painaa auttajansakin pinnan alle. Silti rennosti altaassa kelluvan kaverin ”pelastaminen” on ainakin itselleni jopa kovempi suoritus kuin vastaava matka aina raskaana pidettyä perhosuintia.

On myös huomattava, että harjoittelemme pelastamista uima-altaassa.

Uimahallissa on hallitut olosuhteet: kirkas vesi sekä kauttaaltaan tasainen ja kiinteä pohja. Siellä uinti on aivan eri asia kuin avovedessä, jossa vesi on tummaa, pohjan muodot ja ainekset vaihtelevat, virtaukset voivat yllättää ja lähes kaikkialla on ainakin pientä aaltoilua.

Avovedessä yllättävyys ja arvaamattomuus sekä niiden vuoksi paniikin uhka on läsnä aina, eikä se välttämättä riipu edes uimataidosta. Sellaisen voi riittää aiheuttamaan vaikkapa jalan isoon lihakseen iskevä kramppi.

Yli kahden vuosikymmenen harrastuksesta huolimatta – ja siitä johtuen – pidän edelleen avovettä elementtinä, jota pitää joka hetki kunnioittaa ja jonka aiheuttama uhka tunnistaa.

Avovedessä pitää uida aina rannan suuntaisesti. Kuvituskuva. Kuva: Vesa-Matti Väärä

Lisää resursseja uimaopetukseen vaativat etujärjestö, poliitikot ja media eivät toki ole väärällä asialla. Uimataito on kansalaistaito, joka tuhansien järvien maassa pitää olla jokaisella.

Jotta paniikilta veden varaan joutuessaan välttyisi, uimataidon hankkimisen jälkeenkin on pidettävä yllä tuntumaa vedessä olemiseen.

Uintiryhmämme harjoittelee silloin tällöin hallin viiden metrin syvyisessä uimahyppyaltaassa niin, että asetumme kellumaan kasvot veteen painettuina ja ryhdymme puhaltamaan keuhkoja vähitellen tyhjiksi. Kun ilman kannatteleva voima vähenee, keho alkaa nopeasti vajota. Vajotessaan aina vain syvemmälle kohtaamatta tukevaa pohjaa jalkojensa alla ihminen tuntee nopeasti itsensä todella pieneksi.

Sen lisäksi, että paljon aikaa vedessä viettänyt osaa huolehtia itsestään, hän myös tietää oman vastuunsa ja huolehtii, että veden äärellä muutkin ymmärtävät rajansa. On sanomattakin selvää, että erityisesti lapsensa rannalle vievien aikuisten on osattava uida ja ymmärrettävä ne vaarat, joille holhokkinsa altistaa.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.