Rantakaislikon raivokas yhteenotto: harvinainen rantakana näyttää toiselle lajille kaapin paikan

On huhtikuun viileä aamu, ja istun Espoon Suomenojalla lammen rannalla tarkkaillen lintuja. Kevyt usva leijailee lammen päällä, ja naurulokkien kirkuminen sekoittuu telkkien ja sorsien soidinääniin.

Yhtäkkiä havahdun voimakkaaseen pärskähdykseen. Siirrän nopeasti kamerani ääntä kohti, ja vaistomaisesti painan laukaisinta. Kameralle tallentuu luonnon ohikiitävä hetki: kaksi rantakanaa, nokikana ja liejukana, ottavat raivokkaasti yhteen.

Siinä tulevat reviirirajat selvitetyiksi!

Liejukanalla on pituutta 28–40 senttiä, ja sen siipien kärkiväli on puolisen metriä Kuva: Juho Rahkonen

Liejukana muistuttaa nokikanaa, mutta se on pienempi ja hoikempi. Nokikanalla on valkoinen nokka, kun taas liejukanan nokka on tyvestä kirkkaanpunainen ja kärjestä keltainen.

Liejukana on näistä kahdesta lähilajista harvinaisempi ja piilottelevampi.

Liejukanalla erittäin pitkät varpaat. Ne tulevat näkyviin linnun harppoessa kaislikon mättäältä toiselle. Koivet ovat kellertävän vihreät.

Pitkävarpaisilla jaloilla saa hyvän otteen, ja ne ovat hyödyksi liikuttaessa kiikkerillä kasvimättäillä. Pelottavan näköisiä jalkoja tarvitaan myös tappeluissa: nokikanan tapaan liejukana ratkoo reviirikiistoja jaloilla potkien ja vastapuoleen tarttuen.

Liejukanalla on pituutta 28–40 senttiä, ja sen siipien kärkiväli on puolisen metriä. Linnun paino on yksilöstä riippuen 170–490 grammaa.

Lentoon lähtiessään liejukana juoksee kymmeniä metrejä veden pintaa pitkin ennen kuin se nostaa koivet pyrstön kärjen taakse ja nousee ilmaan. Kuva: Juho Rahkonen

Liejukanan pesä on vesikasvien ja pajunoksien varaan punottu korimainen kyhäelmä, jossa on matala syvennys. Pesä voi olla kuivalla maalla tai vedessä kellumassa. Usein pesälle johtaa sillantapainen rakennelma.

Liejukana kuuluu samaan rantakanojen heimoon kuin esimerkiksi luhtakana, luhtahuitti, nokikana ja ruisrääkkä.

Lentoon lähtiessään liejukana juoksee kymmeniä metrejä veden pintaa pitkin ennen kuin se nostaa koivet pyrstön kärjen taakse ja nousee ilmaan.

Liejukanaa näkee melko harvoin, mutta sen pulputtava soidinääni ”bk-bk-bk, bk-bk-bk” ja kimeät kiljahdukset kuuluvat kauas.

Se viihtyy runsaskasvustoisissa lammissa ja ravinteikkaissa pikkujärvissä sekä rehevillä merenlahdilla. Vedenpuhdistamon liepeillä sijaitseva Espoon Suomenoja on maamme parhaita paikkoja liejukanan – ja monen muunkin erikoisen vesilinnun – havainnointiin.

Liejukana on Suomessa uudistulokas. Se vakiintui maamme pesimälinnustoon 1880-luvulla järvien rehevöitymisen ja talvien lauhtumisen siivittämänä.