Harvalla 50-vuotiaalla on takanaan kuusi vuotta eläkepäiviä ja meneillään kolmas vuosi aivan uudessa työssä, mutta Eurajoen seurakunnan vt. kappalaisella Riina Laurilalla tilanne on tällainen.
Kansallisbaletin tanssijoilla eläkeikä on 44 vuotta, ja sen jälkeen ehtii luoda vaikka millaisen uuden uran.
Aloitetaan Laurilan tarinan kertominen kuitenkin vuodesta 1979, kun viisivuotias porilaistyttö aloitti balettiharrastuksen vastaperustetussa Tanssikoulu Liisa Nojosessa.
Baletti vei Riina Laurilan mennessään, ja 15-vuotiaana hän lähti opiskelemaan Kansallisoopperan balettikouluun.
Laurila sai sopimuksen Kansallisbalettiin heti valmistumisensa jälkeen, ja siitä alkoi 25 vuoden ura tanssijana. Ammattitanssijan työ on fyysisesti rankkaa, ja kilpailu alalla on kovaa.
Kun Laurila nyt miettii parikymppistä itseään, hän huomaa olleensa vähän ahnekin menestyksen suhteen, sillä tavoitteena oli aina entistä vaativampi rooli.
”Intohimo ja palo tekemiseen olivat valtavia voimia, joilla pääsin eteenpäin. Se riitti siihen asti, kunnes polvivaivat alkoivat”, Laurila kuvailee.
Kolmekymppisenä balettitanssijan kovalle rasitukselle joutuneet polvet alkoivat oireilla aiempaa pahemmin.
Laurila oli tottunut siihen, että ainahan jotain paikkaa kolottaa ja että venähdykset kuosittuvat parin viikon levolla, mutta polviin ei ollutkaan tarjolla ihmelääkettä.
Hän joutui tuolloin ensimmäistä kertaa elämässään pohtimaan, että ehkä hänen uransa ei tulekaan olemaan pelkkää nousujohteista käyrää.
Haasteellinen elämäntilanne otti lisää kierroksia, kun kotitalosta löytyi hometta. Myöhemmin edessä oli myös ero ja jääminen kahden lapsen yksinhuoltajaksi.
”Kropan kunto alkoi pelottaa, sillä kyseessä ei ollut harrastus, vaan ura ja elinkeino. Samalla pelotti, miten pärjään taloudellisesti pienten lasten kanssa, kun olin löysässä hirressä hometalon kanssa”, Laurila kertoo.
Kun polvet ja rahatilanne olivat koetelleet Laurilaa muutaman vuoden, hän alkoi laatia tulevaisuutta varten varasuunnitelmaa. Tulevan uran suunta ei ollut sattumaa.
Laurila kuvailee olevansa lähtöisin tapakristillisestä perheestä, jossa kirkon toimintaa arvostettiin, mutta uskosta ei paljon puhuttu. Kirkossa käytiin lähinnä hautajaisissa ja häissä.
Hengellisyys kuitenkin alkoi kiehtoa Laurilaa jo pikkulapsena. Hän kävi seurakunnan kerhossa ja oppi siellä rukoilemaan, ja tämä yllätti kotiväen.
”Rukoiletko sinä?” Laurila muistelee äidin kysyneen.
Kun Laurilan oman elämän suuret haasteet alkoivat kolmekymppisenä, hän huomasi löytävänsä lohtua kirkosta.
Samalla hänen piti terveyssyistä suostua aiempaa helpompiin rooleihin tanssijana, mikä puolestaan herätti halun saada aivoille jotain uutta ajateltavaa.
Päätös teologian opinnoista Helsingin yliopistossa oli lopulta helppo tehdä, ja opiskelupaikka irtosi vuonna 2008.
Opiskelu osoittautui kuitenkin aikataulu- ja rahasyistä haastavaksi. Laurila perheineen ei pystynyt asumaan homeloukuksi osoittautuneessa talossa, mutta asuntolainaa piti silti lyhentää, mikä taas edellytti työnteon jatkamista täysipäiväisesti.
Tiukassa taloudellisessa tilanteessa ainoa mahdollinen vaihtoehto oli muuttaa edulliseen opiskelija-asuntoon.
Seuraavaksi haasteeksi muodostui se, miten Laurila pystyisi keräämään riittävästi opintopisteitä. Opiskelija-asunnossa eivät saaneet asua muut kuin riittävästi opintoja suorittavat opiskelijat.
Laurila päätyi opiskelemaan kursseja, jotka oli mahdollista suorittaa etänä, mutta valmistumista nämä lukuisat eri alojen kurssit eivät edistäneet.
Helpotus koitti vuonna 2018, kun Laurila jäi eläkkeelle tanssijan työstään ja sai samalla hometalonsa myytyä purkukohteena.
Rahahuolten helpotettua hän opiskelikin seuraavat kolme vuotta tiiviisti ja sai lopulta sekä maisterinpaperit että pappisvihkimyksen.
”Pelotti, miten pärjään taloudellisesti pienten lasten kanssa, kun olin löysässä hirressä hometalon kanssa.”
Ensimmäinen uuden alan työpaikka löytyi kotikaupunki Porin eteläpuolelta Eurajoelta, Luvian kappeliseurakunnasta.
Siellä Laurila työskentelee nyt vt. kappalaisena kolmatta vuotta ja toivoo työskentelevänsä myös jatkossa.
Laurila näkee entisessä ja nykyisessä urassaan yllättävänkin paljon yhtäläisyyksiä.
”Sekä tanssijan että papin työn ytimessä on esiintyminen isoille ja tuntemattomille ihmisjoukoille.”
Ammatteja yhdistää myös niiden kuormittavuus, vaikka tanssijan työssä kuormitus onkin erityisesti fyysistä ja papille henkistä sorttia.
Laurilan työssä pitkä välimatka työ- ja asuinpaikkakunnan välillä on osoittautunut yllättävän hyväksi keinoksi irrottautua töistä, vaikka matkustaminen onkin välillä rasittavaa.
Virallisesti Laurila nimittäin asuu nuoremman lapsensa kanssa Vantaalla, mutta työssä ollessaan hän majailee äitinsä luona Porissa. Julkisella liikenteellä matkaan kuluu nelisen tuntia suuntaansa.
”Itselleni usko oli jo lapsena voimavara, ja minusta on surullista, jos nykylapsille ei anneta mahdollisuutta löytää Jumalaa.”
Erilaiset toimitukset, kuten ristiäiset, häät ja hautajaiset, ovat Laurilalle papin työn ytimessä. Hän kokee olevansa parhaimmillaan ihmisten kohtaamisessa ja erilaisten suurtenkin tunteiden sanoittamisessa.
Hän on saanut seurakuntalaisilta kiitosta esimerkiksi siitä, miten hän on pystynyt siunauspuheessa kiteyttämään edesmenneen henkilön elämän.
Tanssin yhdistäminen papin työhön oli Laurilan suunnitelmissa jo teologian opintojen aikaan, ja hän päätyikin tekemään hengellisestä tanssista maisterintutkielmansa.
Jo aloittaessaan työnsä Eurajoen seurakunnassa Laurila selvitti, voisiko hän hyödyntää tanssia osana työtään.
Vihreää valoa näytettiin, vaikka kyseessä oli alueella aivan uusi juttu, eikä seurakuntalaisten suhtautumisesta voinut olla etukäteen varma.
Soraääniä ei kuitenkaan ole kantautunut Laurilan korviin. Erityistä kiitosta hän on saanut vanhainkotien henkilökunnalta, sillä huonokuuloisten ikäihmisten voi olla hankalaa kuunnella saarnoja tai laulaa itse virsiä.
Tanssin visuaalisuus tuo Raamatun sanoman silmien eteen, mikä puolestaan voi liikuttaa ihmistä aivan uudenlaisella tavalla.
Laurila on esittänyt tanssimalla esimerkiksi virttä 971 monessa paikassa. Virsi tunnetaan erityisesti sen alkusanoista ”maan korvessa kulkevi lapsosen tie”, ja sen sanoma aukeaa balettiversiona myös, vaikka sanoista ei kuulisi tai ymmärtäisi mitään.
Tällä hetkellä täysipäiväinen papin työ pitää Laurilan kiireisenä, mutta jos jossain vaiheessa aikaa liikenee enemmän, hän toivoisi voivansa tehdä yhteistyötä ammattimuusikoiden sekä tanssista ja musiikista kiinnostuneiden nuorten kanssa.
”Olisi huikeaa, jos nuoret voisivat toteuttaa vaikka evankeliumiin liittyvän musikaalin itse”, Laurila pohtii.
Hän on huolissaan siitä, miten uskonasiat pyritään pitämään täysin erossa nykyajan koulumaailmasta, sillä peruskoulu on ainoa paikka, joka saavuttaa käytännössä koko ikäluokan.
Laurila pohtii, että jos seurakunta ei saa näyttäytyä edes joskus aamunavauksen verran niillekään koululaisille, jotka kuuluvat kirkkoon, heitä voi olla vaikea muuten tavoittaa.
”Itselleni usko oli jo lapsena voimavara, ja minusta on surullista, jos nykylapsille ei anneta mahdollisuutta löytää Jumalaa. Nykyisessä informaatioyhteiskunnassa kirkolla olisi tarjota jotain pysyvää.”
Syntynyt 1974 Porissa.
Asuu työpäivinään äitinsä luona Porissa, muuten Vantaalla, jossa asuvat 21 ja 17-vuotiaat lapset.
Työskentelee Eurajoen seurakunnassa Luvian kappeliseurakunnan vt. kappalaisena.
Valmistui teologian maisteriksi ja vihittiin papiksi vuonna 2021. Opiskeli teologiaa Helsingin yliopistossa 2008–2021.
Kansallisbaletin tanssijana vuodesta 1992 vuoteen 2018, jolloin jäi tanssijan työstä eläkkeelle.
Kansallisoopperan balettikoulun oppilaana 1989–1992, sitä ennen porilaisessa Tanssikoulu Liisa Nojosessa 1979–1989.
Viihtyy veden äärellä, olipa kyseessä uimahalli, merenranta tai perheen mökki Meri-Porissa. Nauttii kevyen tv-viihteen katsomisesta henkisesti kuormittavan työn vastapainoksi: ”Säästämme tyttärien kanssa erityisesti Putous-jaksoja katsottavaksi yhdessä.”
Juttua muokattu 25.3.2024 klo 16:31: Otsikko vaihdettu toiseen.
