Marraskuun alussa ensilumi on kietonut Kangasniemen hentoon lumihuntuun. Viikonloppuna Anna Pölkki on nostanut miehensä kanssa porkkanat maasta, pessyt ne ja peitellyt kellarin turvepetiin odottamaan talvea.
Perunat odottavat vielä maassa. Sääennuste lupaa lähipäiville lämpimämpiä ilmoja, potut nostetaan silloin.
”Jotkut luulevat, että tykkään hirveästi touhuta puutarhassa, mutta se haastaa luontaista laiskuuttani. Syystöiden tekeminen ei todellakaan ole minulle rakas juttu”, Pölkki kertoo tuvan lämmössä.
Parhaimmillaan puutarha on Pölkistä kesäisin, kun heti kotioven ulkopuolella avautuu satumaa, jossa voi kuvitella keijukaisten lentelevän kukkien keskellä. Mieluummin hän nauttii kupposen teetä huvimajassa kuin iskee lapion kovaan maaperään.
Puutarhatöissä Pölkki on kantapään kautta oppija. Eräänä kesänä hän kylvi kasvimaalle reilulla kädellä retiisejä, kolme riviä kymmenen metrin matkalle.
Hänpä ei tiennyt, että retiisit kypsyvät reilussa kuukaudessa ja sato on korjattava nopeasti, muuten juurekset kitkeröityvät.
Kun sadonkorjuun aika tuli, Pölkin huushollissa syötiin retiisejä jokaisella aterialla, mutta sato uhkasi silti mennä pilalle. Lopulta Pölkki päätti keittää retiisisopan, sinne kasviksia saisi upotettua runsaasti.
Reseptiä ei kannata kysellä, sillä keitosta tuli kammottavaa. Pölkki ei pystynyt edes itse lusikoimaan totista keittoaan. Seuraavana päivänä hän jatkoi soppaa perunavellillä. Ruoasta tuli syöntikelpoista, mutta sen jälkeen Pölkki ei ole tehnyt retiisikeittoa.
”Ajattelin, että kirjoittaisin päiväkirjaa siitä, mikä minun elämässäni on erityistä. Siis metsän keskellä asumisesta.”
Epäonnisesta keitostaan ja muista puutarhakokeiluistaan Pölkki kertoo alkusyksyllä ilmestyneessä Metsien kaukainen sini -kirjassa.
Teos on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, mutta se ei ole Pölkin henkilökohtainen päiväkirja. Alusta asti hän tiesi merkintöjen päätyvän lopulta vieraiden silmäparien alle.
”Ajattelin, että kirjoittaisin päiväkirjaa siitä, mikä minun elämässäni on erityistä. Siis metsän keskellä asumisesta.”
Pölkki muutti Varsinais-Suomesta Kangasniemelle vuonna 2018 mentyään naimisiin miehensä kanssa. Vaikka talo savolaisen metsän keskellä oli hänen unelmakotinsa, tuntui arvaamaton luonto vieraalta kaupunkimaisemiin ja merenrantoihin tottuneelle.
Aluksi Pölkki suunnitteli kirjoittavansa päiväkirjaansa humoristisia tuokiokuvia kaupunkilaisen totuttelusta syrjäkylän arkeen. Siitä, kuinka lähimetsien karhut kammottivat häntä niin, että tuore tassunjälki tiellä säikäytti kunnolla.
Pölkille kirjoittaminen on tapa keskittyä kauniisiin asioihin. Tallentamalla ne sanoihin, hän on vaalinut elämän pieniä ihmeitä.
Kaiken kauniin ja ihanan keskellä läikkyi kuitenkin jotain tummaa. Hetken harkittuaan Pölkki päätti tallentaa julkiseen päiväkirjaan myös mielenterveysongelmansa.
”Suoraan sanottuna se oli kirjallista laskelmointia. Halusin kirjoittaa kirjan, jonka kustantamo oikeasti haluaa ja joka lukijoita kiinnostaa. Mielenterveys oli sellainen aihe. Lisäksi halusin jakaa ymmärrystä ja tarjota vertaistukea.”
”Luulin, että en enää ikinä voi olla onnellinen. Kuvittelin, että se paha olo kestää ikuisesti.”
Tammikuussa 2021 Pölkin elämä pysähtyi. Hän asteli ulos lääkärin vastaanotolta. Päässä jyskytti pelottava diagnoosi: kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Edellisenä syksynä Pölkki oli kokenut ensimmäistä kertaa psykoosin. Psykiatrisessa pakkohoidossa hänelle määrättiin lääke, joka myöhemmin osoittautui hänelle sopimattomaksi.
Parin seuraavan kuukauden aikana Pölkki muuttui apaattiseksi ja ilmeettömäksi. Hänen oma sisarensa ei ollut tunnistaa häntä.
”En tuntenut itseäni enää ihmiseksi. Minulta oli kadonnut ilmeet ja tunteet. Silti jollain tavalla tuntui pahemmalta kuin ikinä.”
Tammikuisella lääkärikäynnillä Pölkki sai uuden lääkkeen, mutta myös diagnoosin elinikäisestä sairaudesta. Se tuntui kuolemantuomiolta.
”Luulin, että en enää ikinä voi olla onnellinen. Kuvittelin, että se paha olo kestää ikuisesti.”
Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä vuorottelevat masennus ja ylivirittyneet mania- tai hypomaniajaksot. Välissä voi olla oireettomia aikoja.
Kun kuukaudet kuluivat, alkoi valo lisääntyä sekä luonnossa että Pölkin mielessä. Hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa, kakkureseptejä ja klassikkokirjoja yhdistävää Kakkuja salaisesta puutarhasta -teosta.
Pölkki oli varma, että se tekisi hänestä kirjailijan. Samalla kirjoittaminen oli terapeuttista.
Anna Pölkki varttui ja opiskeli Varsinais-Suomessa, muutti puolisonsa perässä Kangasniemelle Etelä-Savoon 2018.
Pölkki on ollut työkyvytön syksystä 2017 saakka. Vuonna 2021 hän sai kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin.
Työskentelee voimavarojensa mukaan kirjailijana, vapaana toimittajana ja kansalaisopiston tuntiopettajana. Saa kuntoutustukea eli määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä.
Syyskuussa ilmestynyt Metsien kaukainen sini (Avain) on päiväkirjamuotoinen teos, jossa Pölkki kertoo puutarhastaan, luontosuhteestaan ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.
Esikoiskirja Kakkuja salaisesta puutarhasta (Avain, 2023) esittelee kirjoista inspiroituneita kakkuja.
Kirjoittaa parhaillaan kakkukirjalle jatkoa työnimellä Nimikkokakkuja naiskirjailijoille. Kirjan on tarkoitus ilmestyä maaliskuussa 2026.
Intohimoinen lukija. Päivittää Instagramissa @kirjojajakakkuja-tiliä.
”Halusin luoda teoksen, jossa on paljon iloa ja kauneutta. Koska elämä on paljon muutakin kuin sairautta.”
Vajaassa neljässä vuodessa Pölkki on oppinut elämään sairautensa kanssa ja hyväksymään sen. Ennen saattoi tuntua epäreilulta, kun muut jatkoivat elämäänsä terveen energisinä, vaikka sairaus asetti ehtonsa omalle jaksamiselle. Nyt Pölkistä ei ole aikoihin tuntunut siltä.
Pölkki on ollut työkyvytön syksystä 2017 saakka. Hän jaksaa kirjoittaa silloin tällöin juttuja paikallislehteen ja on tuntiopettajana kansalaisopistossa.
Puoli vuotta diagnoosinsa jälkeen, elokuussa 2021, Pölkki alkoi kirjoittaa julkaistavaksi tarkoitettua päiväkirjaa.
”Halusin luoda teoksen, jossa on paljon iloa ja kauneutta. Koska elämä on paljon muutakin kuin sairautta.”
Jos Pölkki ei olisi sairastunut, hän luultavasti työskentelisi lukiossa opettaen äidinkieltä. Todennäköisesti hän ei olisi kirjoittanut tai ainakaan julkaissut yhtään kirjaa.
”Vahvempi halu kirjoittamiseen tuli vasta, kun heittäydyin pois täyspäiväisestä työelämästä. Luovuus tarvitsee yleensä tyhjää tilaa, ja minulle se on tullut tätä kautta.”
Nyt Pölkillä on työn alla uusi kakkukirja. Lisäksi hän täyttää ahkerasti runovihkonsa sivuja ja toivoo, että säkeet joskus lennähtävät maailmalle. Lastenkirjallisuuskin kutkuttaa, mutta ideoita on niin paljon, että aika ei millään riitä kaikkeen.
”Oikeasti minun tekisi mieli kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Minulla on yksi aikuisten romaanikäsikirjoitus, mutta se tuntuu ihan hirveältä urakalta. Se on ehkä minun isoin kirjallinen haaveeni, sellainen feelgood-romaani. Ja on minulla idea kahteen muuhunkin romaaniin.”
Vaikka sairaus on tuonut Pölkin elämään luovaa vapautta, ei hän suinkaan ole sairaudestaan kiitollinen. Hän hankkiutuisi välittömästi eroon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, jos vain voisi.
Mutta kun hän nyt kerran on loppuelämänsä sairas, voi tilanteesta yrittää etsiä hyviä puolia. Kuten sen, että rajut mielialanvaihtelut ovat herkistäneet hänet suurille tunteille. Niistä hän voi ammentaa kirjailijana.
”Tietyllä tavalla olen nykyään myös hyvin onnellinen elämästäni, se on hyvää myös tällaisenaan.”
