Perniön yhteiskoulussa pesäpallotunti alkaa aina verryttelyllä. Kuva: Suvi Elo
Ennen liikuntatunnit saattoivat olla huutamista ja kyykyttämistä – näin koululiikunnan arvosana nykyään muodostuu
Pakko ja patistelu eivät saa kansaa liikkeelle, sillä traumat voivat olla syvällä. Nykyään koululiikunnassa arviointi perustuu muuhun kuin fyysiseen kuntoon.TilaajallePerniö
Pesäpallo kuuluu Perniössä koulun liikuntatuntien vakiokalustoon. Kuvassa Oliver Kopli ja Aleksi Hakamäki. Kuva: Suvi EloSalolaisen Perniön yhteiskoulun liikuntatunnilla pelataan tällä kertaa pesäpalloa, mutta ensin verrytellään.
”Jos nyt ihan rehellisesti sanon, tekisin liikuntatunnilla mieluummin mitä vain muuta kuin tätä pesäpalloa”, Jere Pihtlahti sanoo – ja virnistää. Raudan pumppaaminen kuntosalilla on enemmän yläkouluikäisen pojan mieleen.
Luokkatoveri Kiia Willgrenille pesäpallo ei ole ihan täyttä tervanjuontia, mutta ei suurinta suosikkiakaan.
Sekä Pihtlahti että Willgren kuvailevat olevansa kasin oppilaita liikunnassa. Arviointikriteerit tuntuvat heistä vähintäänkin mystisiltä.
”Joskus tuntuu, että on aika sama, paljonko tsemppaa, kun kerran kahdeksaa parempaa numeroa ei ole luvassa”, Willgren pohtii.
”Ja joskus tuntuu, että opettaja heittää noppaa numeroista”, Pihtlahti jatkaa.
Ei niitä sentään nopalla anneta, mutta myös sekuntikellolla ja mittanauhalla annettujen arvosanojen pitäisi olla nykyajan peruskoulussa historiaa. Vuonna 2014 hyväksytyssä perusopetuksen opetussuunnitelmassa tehtiin nimittäin selväksi, että oppilaan fyysistä kuntoa ei saa käyttää liikunnan oppiaineessa arvioinnin perusteena.
Esimerkiksi nykyisessä peruskoulun 7.–9. luokan opetussuunnitelmassa kuvaillaan, että liikunnan arviointiperusteita ovat oppiminen ja työskentely sekä näihin liittyvät, erikseen eritellyt tavoitteet.
Perniön yhteiskoulun liikunnan ja terveystiedon lehtori Tapio Koivisto on 30-vuotisen opettajauransa aikana sopeuttanut liikuntatuntejaan kulloisenkin opetussuunnitelman mukaisiksi. Hän on mielissään siitä, että oppilaita ei enää aseteta paremmuusjärjestykseen jonkin ulkoa määritellyn lajilistan ja taulukon avulla.
Aivan varauksettoman mielissään hän ei silti ole nykyisestäkään liikunnan opetussuunnitelmasta. Hänestä opettajan havainnolle annetaan jopa liian suuri arvo, vaikka opettajan on vaikea mennä oppilaan pään sisään ja tulkita, millaisella motivaatiolla oppilas liikuntatunteja suorittaa.
”Liikunnanopettajalla on arvioinnissa aika vähän konkreettisia työkaluja. Opetan myös terveystietoa ja siinä voin sentään mitata, mitä oppilas osaa”, Koivisto muotoilee.
Toinen Perniön yhteiskoulun liikunnan ja terveystiedon lehtori Emmi Leino on työskennellyt liikunnanopettajana vuodesta 2010. Hän on ehtinyt uransa aikana huomata, miten oppilaiden kunto on rapistunut.
Hän antaa esimerkin: Tänään ohjelmassa on pesäpalloa, ja vielä kymmenisen vuotta sitten vastaavan tunnin aluksi olisi hölkätty yhdessä 700 metriä. Enää niin pitkää lenkkiä ei voida tehdä, sillä se imisi monesta mehut.
Perniön nuoriso on kuitenkin yleisesti ottaen liikkuvaa sorttia, Leino kehuu. Perniön yhteiskoulussa liikunta on suosituin valinnaisaine, ja lukionkin puolella enemmistö valitsee pakollisten liikuntakurssien lisäksi ylimääräisiä liikunnan opintoja. Aiemmin eniten väkeä veti palloilukurssi, mutta nykyään suosituin on kuntosalikurssi.
Tapio Koivisto on ehtinyt opettaa Perniössä liikuntaa 28 vuotta, ja nykyisistä oppilaista iso osa on hänen entisten oppilaidensa jälkikasvua. Emmi Leino kertoo olevansa liikunnanopettajana unelmatyössään. Kuva: Suvi EloKaikki eivät koululiikunnasta kuitenkaan nauti, ja sillä voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Jopa yksittäisillä sanoilla ja kuvilla on vaikutusta siihen, uskaltaako ihminen liikkua myöhemmässä elämässään.
Ihmisen liikkumattomuus on usein monimutkainen vyyhti, kertoo Turun yliopiston dosentti, historioitsija ja tietokirjailija Satu Lidman.
Tutkijana hän on erikoistunut ihmisoikeuskysymyksiin, ja hänet tunnetaan muun muassa viime keväänä julkaistusta tietokirjasta Kaikkien oikeus liikkua – Kohti sukupuoli- ja kehotietoista liikuntakulttuuria.
Teoksessa Lidman ruotii suomalaisten liikuntakulttuuria yli sadan vuoden ajalta ja keskittää huomion erityisesti siihen, miksi suomalaiset eivät liiku riittävästi, vaikka liikkumisen kiistattomat terveyshyödyt ovat olleet jo pitkään tiedossa.
Liikunnan kaksoistunnin toisella puoliskolla oppilaat saivat valita haluavatko he lähteä lenkille vai pelata pesäpalloa, tennistä tai frisbeegolfia. Ossi Majahalme valitsi frisbeegolfin. Kuva: Suvi EloEnsi alkuun Lidman haluaa purkaa harhaluulon siitä, että liikkumattomuus olisi ihmisen oma valinta.
Yksilön liikkumattomuus riippuu nimittäin harvoin pelkästään henkilöstä itsestään, vaan juurisyyt ovat paljon syvemmällä yhteiskunnan asenteissa, mielikuvissa ja puhumisen tavoissa. Sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin, kehon piirteisiin ja vammaisuuteen liittyvät syrjivät asenteet ja puheet ovat kuin tahmeaa seittiä, joka kietoutuu vähitellen ihmisen ympärille ja saattaa jopa liimata hänet paikalleen.
”Kun patistellaan liikkumaan, ei haluta nähdä ihmisen historiaa tai ymmärtää, miksi liikkuminen ei kiinnosta häntä sillä hetkellä”, Lidman kuvailee.
Jokaisen keho on ainutlaatuinen, minkä vuoksi jokaisella meistä on yksilölliset mahdollisuudet liikkua. Tai siis olisi, jos kehojen erilaisuutta kunnioitettaisiin.
Jere Pihtlahden joukkue oli liikuntatunnin aluksi sisävuorossa. Kuva: Suvi EloLiikkumattomuuden taustalla on Lidmanin mukaan usein kokemus siitä, ettei henkilö ole tullut arvostetuksi omana itsenään tai että hän on huono, koska ei osaa tai opi samaa kuin muut.
”Nämä kokemukset säteilevät usein aikuisuuteen asti.”
Usein tällainen kielteinen liikkujakuva syntyy koulun liikuntatunneilla, sillä koululiikunta koskettaa käytännössä koko ikäluokkaa. Etenkin menneinä vuosikymmeninä liikuntatunnit ovat olleet melkoista huutamista ja kyykyttämistä, kuten seuraavilla sivuilla julkaistut lukijoiden koulumuistelotkin osoittavat. Karuja kokemuksia on toki nuoremmillakin sukupolvilla.
Liikuntatunneilla vertailukohtana ovat perinteisesti olleet fyysiset, vahvat ja liikunnalliset oppilaat, mikä on ollut omiaan repimään kuilua sosiaalisesti vahvoilla ja heikoilla olevien oppilaiden välille.
Finlandia-palkittu kirjailija Iida Rauma on kutsunut ilmiötä koulukiusaamisen sijaan kouluväkivallaksi, sillä koulumaailman ulkopuolella tällainen käytös täyttää henkisen tai fyysisen väkivallan kriteerit.
Kaikki eivät koululiikunnasta nauti, ja sillä voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Kuva: Suvi EloVaikka oppilaan fyysinen kunto ei saa vaikuttaa liikunnannumeroon, peruskoulun 5. ja 8. luokalla oppilaiden fyysistä toimintakykyä kyllä mitataan valtakunnallisilla Move-mittauksilla.
Kun Move-tulokset tulevat julki, ne tuppaavat päätymään otsikoihin, sillä niistä saadaan valtakunnallista tietoa peruskouluikäisten fyysisestä kunnosta.
Vuosina 2022–2023 Move-tulokset ovat esimerkiksi paljastaneet, että harvaan asutuilla alueilla nuorten kunto on päässyt rapistumaan kaupungeissa asuvia ikätovereita pahemmin.
Syitä on etsitty muun muassa maaseudun autioitumisesta, pitkistä välimatkoista ja kouluverkon harvenemisesta, mitkä kaikki pakottavat kouluikäiset istumaan pitkiä aikoja erilaisissa moottoriajoneuvoissa.
Asiaa ei kuitenkaan ole syytä nähdä yksioikoisesti, sillä maaseutu voi tarjota mitä mainioimmat mahdollisuudet liikkumiseen.
Tapio Koivisto on viihtynyt Perniön yhteiskoululla muun muassa siksi, että koulu on hänen mukaansa liikunnanopettajan paratiisi. Vajaan kilometrin päässä koululta sijaitsee varsinainen liikunnan pyhättö, jossa tarjolla on sisäliikuntahallia, yleisurheilu-, pesäpallo- ja tenniskenttää ja frisbeegolfrataa.
Kesäkaudella metsä tarjoilee pururataa lenkkeilyyn, ja talvella hiihtoladulle pääsee pyrähtämään hetkessä.
Osalle oppilaista Suomen kansallispeli pesäpallo maistuu paremmin kuin toisille. Kuva: Suvi EloLiikunta on jatkuvaa kasvamista, sillä siinä käsitellyksi tulevat niin minäkuva kuin monenlaiset tunteetkin.
Koivisto kertoo joskus laskeskelleensa, että liikunnanopettajana hän on 70 prosenttia ajasta kasvattaja. Lopun aikaa hän voi käyttää oppitunnin varsinaisen sisällön opettamiseen, olipa kyseessä sitten jonkin pelin säännöt tai tekniikan hiominen.
Esimerkiksi pesäpallon pelaaminen voi herättää oppilaissa suuria tunteita, eikä kirosanoiltakaan vältytä silloin, kun pallo lentää muualle kuin toivottuun suuntaan. Tunnin jälkeen Koivisto aikoo kirjata muutaman oppilaan kohdalle Wilmaan merkinnän huonosta kielenkäytöstä, mutta kukaan ei saa merkintää huonosta pallonheittotekniikasta.
Liikkumattomuuden taustalla on usein kokemus siitä, ettei henkilö ole tullut arvostetuksi omana itsenään tai että hän on huono, sanoo Turun yliopiston dosentti, historioitsija ja tietokirjailija Satu Lidman. Kuva: Suvi EloKoulu ei suinkaan ole yhteiskunnan ainoa paikka, jossa liikuntaan liittyvä minäkuva syntyy. Tutkija Satu Lidman huomauttaa, että populaarikulttuurilla, medialla ja yksittäisillä ihmisillä on paljonkin peiliin katsomisen paikkaa siinä, millä tavoin liikunnasta ja liikkumisesta puhutaan tai ollaan puhumatta.
Jos esimerkiksi elokuvan ainoa hieman pyöreämpi hahmo joutuu naurunalaiseksi muutaman hölkkäaskeleen jälkeen tai jos työyhteisössä tuetaan pelkästään joukkuelajien harrastamista, liikunta rajataan heti tietynlaisten ihmisten etuoikeudeksi.
Lidman on allerginen myös mediassa esiin nostettaville sankaritarinoille, joiden peruskaava menee suunnilleen näin: Olipa kerran roskaruokaa syövä sohvaperuna, joka alkoi yhtenä päivänä treenata maratonille. Nyt hän on atleettinen menestyjä, jolla menee kaikilla mittareilla hyvin.
Jos on vuosikymmenet ajatellut, että oma keho on vääränlainen minkäänlaiseen liikuntaan, tällaiset ääripään sankaritarinat eivät varsinaisesti lisää haluja etsiä itselle mielekästä liikuntaa, Lidman pohtii.
Kehotietoisuuden lisäksi Lidman peräänkuuluttaa julkiseen liikuntapuheeseen sukupuolitietoisuutta. Rautalangasta väännettynä tämä tarkoittaa sitä, että liikuntaa sekä liikuntatiloja ja -vuoroja ei pidä turhaan sukupuolittaa, mutta sukupuolikokemuksen mahdolliset vaikutukset liikkumiseen on hyvä ottaa huomioon.
Lidmanin mukaan kyse on esimerkiksi tällaisista käytännön asioista: Tyttöjä ei kannata oletusarvoisesti ilmoittaa tanssitunnille ja poikia jääkiekkojoukkueeseen, vaan antaa kaikkien lasten liikkua monipuolisesti ja halutessaan valita oma lajinsa.
Koululiikunnassa kannattaa Lidmanin mielestä antaa kaikille oppilaille erilaisia liikkumisen vaihtoehtoja ja muistaa, että kaikki eivät koe oloaan mukavaksi muiden nähtävillä pukuhuoneissa. Joitakin ihmisiä sekaryhmät voivat motivoida, mutta toiset rohkaistuvat helpommin mukaan, jos saavat liikkua esimerkiksi oman ikäisten ja samaa sukupuolta olevien joukossa.
Jos yhteiskunnassa vallitsisi hyväksyvämpi asenne erilaisia liikkuvia kehoja kohtaan, yhä useampi uskaltaisi murtautua passiivisuuden kuorestaan, Lidman tiivistää. Koskaan ei nimittäin ole liian myöhäistä oppia ja innostua.
”Vielä kun muistettaisiin, että liikunnasta innostuminen tarkoittaa yhdelle vuorikiipeilyä ja toiselle rappujen valitsemista hissin sijaan”, Lidman sanoo.
- Osaston luetuimmat
