

Heleät, matalat vuokkomättäät ovat huhti–toukokuun odotettuja vieraita. Jos piha sattuu sijaitsemaan metsän kupeessa, muuttavat hennot kukkijat kotimaisemat hetken ajaksi kuin kukkien taikamaaksi. Ei ihme, että vuokkoja usein istutetaan myös puutarhaan.
Vuokkoihin liitetään monenlaisia mielikuvia ja uskomuksia. Ennen muuta niitä pidetään kevään, elämän ja rakkauden vertauskuvina. Kotimaisten kielten keskuksen mukaan sana ’vuokko’ on aikoinaan kehittynyt sanasta ’vuohi’. Valkovuokkoa onkin aikoinaan kutsuttu myös nimillä vuohenkukka, vuohenvuokko ja vuohensilmä.
Kreikkalaisessa jumaltarustossa vuokot on usein liitetty ihmisiin, joihin joku jumala tai jumalatar on palavasti rakastunut. Meillä vuokkojen kukinta äitienpäivän aikaan on tehnyt niistä etenkin äitien kimppukukkia, joita lapset käyvät keräämässä äitienpäivän aamuna.

Puutarhassa vuokot ilahduttavat puolivilleinä ja värikkäinä maanpeitekasveina. Ne viihtyvät etenkin lehtomaisissa metsäpuutarhoissa, joissa maa on hivenen hapanta ja matalat kukkijat saavat vapaasti levittäytyä puiden ja pensaiden katveeseen. Kasvullaan ne myös peittävät maan pintaa ja estävät kevään siemenrikkojen kasvua.
Etenkin sinivuokot viihtyvät monesti myös kivikkopuutarhoissa, joissa muurahaiset mielellään levittävät niiden siemeniä niin, että uusia, pieniä vuokkomättäitä ilmestyy sinne tänne kivien lomaan.
Vuokkojen kiehtovimpiin piirteisiin kuuluu niiden moni-ilmeisyys. Tuttujen sinivuokkojen (Hepatica nobilis) ja valkovuokkojen (Anemone nemorosa) ohella puutarhassa voi kasvattaa myös harvinaisempia keltavuokkoja (Anemone ranunculoides) sekä kotoisten vuokkojen kaukaisempia serkkuja, kuten unkarinvuokkoja (Hepatica transsilvanica) ja arovuokkoja (Anemone sylvestris).

Lisää valinnanvaraa syntyy siitä, että tutut vuokotkin osaavat metkuilla ja leikitellä kukillaan. Niinpä valkovuokko voi saada sinertävät kukat ja sinivuokko muuttua valkokukkaiseksi. Valkoisen sinivuokon lisäksi tunnetaan myös koko joukko pinkkejä sinivuokkoja. Valko- ja keltavuokon risteytyksenä puolestaan syntyy vaaleankeltaisin kukin kukkivia ternivuokkoja (Anemone nemorosa x ranunculoides).

Myös terälehtien lukumäärä kukassa voi vaihdella. Kerrottukukkaisia muotoja tunnetaan niin sini-, valko- kuin keltavuokoiltakin. Vuokkojen kasvattamisesta ja keräilystä voikin saada puutarhaan oman erityisharrastuksen.
Otollisin aika vuokkojen istuttamiseen on keväällä kukinnan jälkeen, jolloin kasvit ehtivät juurtua ennen kuin niiden lehdet lakastuvat muiden lajien kasvun ryöpsähtäessä vauhtiin.

Etelä- ja Keski-Suomessa pieniä valkovuokkotuppaita voi maanomistajan luvalla siirtää puutarhaan myös lähiluonnosta sillä ehdolla, että alkuperäinen esiintymä ei tästä kärsi. Oulun ja Lapin lääneissä valkovuokko on rauhoitettu, eikä sitä saa siirtää.
Myöskään keltavuokko ei ole Suomessa rauhoitettu, joskin se on huomattavasti valkovuokkoa harvinaisempi. Keltavuokon runsailta kasvupaikoilta luonnosta voi siis siirtää pienen alun omaan puutarhaan, kunhan siirtoon on olemassa maanomistajan lupa.
Keltavuokko vaatii menestyäkseen hieman valkovuokkoa kosteamman maaperän. Otollisella kasvupaikalla se voi kuitenkin levittäytyä valkovuokkoakin tehokkaammin.

Sinivuokon siirtämistä luonnosta tulisi välttää, sillä toisin kuin valkovuokolla, ei sinivuokolla ole turvaverkkonaan laajaa maavartta. Sinivuokko lisääntyy yksinomaan siemenistä. Niinpä vuokkomättään siirtäminen luonnosta puutarhaan jättää alkuperäiselle kasvupaikalle sinivuokottoman kolon.
Erikoisempien vuokkojen taimia löytää keväisin puutarhayhdistysten ja paikallisten harrastajien järjestämiltä taimitoreilta. Niitä voi kysellä myös harrastajien somepalstoilta. Tavanomaisissa puutarhamyymälöissä vuokkotarjonta jää usein suppeaksi.