Maatalouspolitiikassa oltava yhteisesti jaetut tavoitteet – kukaan ei hyödy eurooppalaisten tuottajien kuristumisesta sääntelytaakan alle

Euroopan yhteisen maatalouspolitiikan (cap) tulisi ohjata ruoan tuotantoa sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestäväksi sekä ja huolehtia tuotannon taloudellisesta kannattavuudesta – senkin jälkeen, kun maatalousmahti Ukraina joskus tulevaisuudessa liittyy osaksi unionia ja sen yhteisiä maatalousmarkkinoita. Tällaiseen lopputulokseen päätyivät 29 etujärjestöä yhteisessä raportissaan, joka luovutettiin EU:n edellisen ja tulevan komission puheenjohtajalle Ursula von der Leyenille syyskuun alussa. Maatalouspolitiikan tulevaisuutta luotaavaa raporttia olivat laatimassa niin keskeiset ruoantuotannon edunvalvojat kuin ympäristöjärjestötkin. Tuottajia edusti eurooppalaisten viljelijäjärjestöjen yhteinen Copa. (MT 20.9.)

Sattumalta eivät ruoantuotantoa kovin monin tavoin eri näkökulmista lähestyvät edunvalvojat saman pöydän ääressä ole raporttiaan laatineet. Taustalla ovat eurooppalaisten viljelijöiden viime talven ja kevään mielenosoitukset sekä niiden taustalla olleet komission päätökset, joilla eurooppalaisen maataloustuotannon ympäristövaatimuksia on kiristetty viime vuosina. Von der Leyen halusi tammikuussa käynnistämällään strategisella vuoropuhelulla rauhoitella turhautuneita viljelijöitä ja saada aikaan kaikkien eturyhmien yhteisesti jakaman näkemyksen eurooppalaisen maatalouspolitiikan suunnasta.

Tarkalleen ottaen järjestöjen laatiman paperin perusviesti ei ole uusi: suurin piirtein vastaavat tavoitteet kirjattiin ensi kerran jo Euroopan unionin edeltäjän, Euroopan talousyhteisön perustamisasiakirjaan eli Rooman sopimukseen vuonna 1958. Sen mukaan EU:n yhteisellä maatalouspolitiikalla pyritään lisäämään maatalouden tuottavuutta ja vakautetaan elintarvikkeiden markkinat, taataan maatalousväestölle riittävä tulotaso ja kuluttajille kohtuuhintaista ruokaa. Käytännössä Rooman sopimukseen kirjatuista EU:n yhteisen maatalouspolitiikan (cap) tavoitteista puuttui vain ympäristöllisesti kestävä tuotanto, jota on kuitenkin monin tavoin ujutettu jo vuosien ajan osaksi tukijärjestelmää. Näihin toimiin tarvittaisiin raportin mukaan myös maatalousbudjetin ulkopuolista rahoitusta.

EU-sääntelyn suurin kompastuskivi on usein se, että vapailla markkinoilla se asettaa EU-alueen tuottajat heikompaan asemaan kuin EU:n ulkopuoliset tuottajat. Etujärjestöjen raportin tärkeimpien asioiden joukkoon voikin perustellusti nostaa vaatimuksen siitä, että eurooppalaista ruokaketjua koskevat vaatimukset ulotetaan myös unionin ulkopuolelta tuleviin tuontituotteisiin. Erityisen tärkeä tämä periaate on nyt, kun EU on jälleen lämmitellyt pitkään jäähyllä olleita neuvotteluita kauppasopimuksesta eteläamerikkalaisten Mercosur-maiden kanssa. Sopimuksen pelätään avaavan EU-rajat yhä enemmän levälleen eteläamerikkalaisille eläintuotteille, joiden tuotantotavat eivät täytä eurooppalaisia standardeja.

Nähtäväksi jää, miten pitkään tuleva komissio on valmis pitämään nyt laadittua raporttia johtonuoranaan, kun se käy kauppaneuvotteluita tai aloittaa toden teolla seuraavan cap-kauden valmistelutyön. Kesäkuun vaalit toki siirsivät edellisen komission historiaan, mutta uudellakin kokoonpanolla komission puheenjohtajana jatkaa ympäristökunnianhimostaan tunnettu von der Leyen.

Vaikka eurooppalaisissa ympäristöjärjestöissä harvoin tunnutaan ylikireän ympäristöpolitiikan kääntöpuolta ymmärtävän, eivät nekään olisi voittajia markkinoiden täyttyessä väljempien ympäristövaatimusten mukaan tuotetuilla maataloustuotteilla ja EU-maatalouden tukehtuessa äärimmilleen kiristettyihin vaatimuksiin. Eurooppalaisten vaikutusmahdollisuudet ulottuvat kuitenkin vain EU-rajojen sisäpuoliseen maataloustuotantoon. Yhteisten päämäärien löytäminen ja pyrkimys perinteiseen politiikanteon tapaan kompromisseihin takaa lopulta kaikille, sekä ympäristöjärjestöille että tuottajille, parhaan lopputuloksen.