Viljelijät tarvitsevat lisää kannusteita palkokasvien viljelyyn – riskit jäävät nykyisin tuottajalle

Palkokasvien viljelyn lisäämistä on tuettava Suomessa ruokaturvan ja huoltovarmuuden parantamiseksi, sanotaan Helsingin yliopiston, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sekä Luonnonvarakeskuksen (Luke) yhteisen Leg 4 Life -tutkimushankkeen julkaisemissa politiikkasuosituksissa.

Suositukset tarjoavat ehdotuksia palkokasvien viljelyn moninkertaistamiseksi, valkuaisomavaraisuuden parantamiseksi ja kannustimien luomiseksi viljelijöille.

Tavoitteena on edistää kestävää ruoantuotantoa, vähentää tuontivalkuaisen ja typpilannoitteiden tarvetta sekä parantaa huoltovarmuutta.

Marraskuussa julkaistut politiikkasuositukset on suunnattu päättäjille ja ruokajärjestelmän toimijoille.

Suositusten todetaan tukevan Suomen hallituksen tavoitetta vahvistaa ruokajärjestelmän huoltovarmuutta, lisätä ruokaturvaa, panostaa valkuaisomavaraisuuteen ja parantaa maatalouden kannattavuutta.

Palkokasvit, kuten härkäpapu, herne ja apilat, pystyvät sitomaan suuria määriä typpeä maaperään, mikä hyödyttää seuraavia viljelykasveja ja vähentää väkilannoitteiden tarvetta.

Suotuisina vuosina härkäpapu ja herne voivat tuottaa kilpailukykyisiä satoja ilman lisälannoitusta. Vaikka niiden viljelyala on kasvanut, se kattaa yhä vain 2,2 prosenttia Suomen viljelyalasta.

Suurimpia esteitä palkokasvien laajemmalle hyödyntämiselle ovat viljelyn epävarmuus ja heikko kannattavuus, hankkeen julkaisemassa tiedotteessa sanotaan.

Palkokasvien laajamittaisempi hyödyntäminen vähentää ruoantuotannon ympäristöpäästöjä ja vahvaa riippuvuutta fossiilienergialla tuotetuista typpilannoitteista, monipuolistaa kasviproteiinilähteitä, tukee huoltovarmuutta ja maatalousympäristön monimuotoisuutta sekä auttaa ilmastonmuutokseen sopeutumisessa.

Tuotannon lisääminen edellyttää panostusta viljelyvarmoihin lajikkeisiin, maan rakenteen ja vesitalouden parantamiseen, viljelymenetelmien kehittämiseen ja satopotentiaalin hyödyntämiseen, tutkimuksessa summataan.

Pyrittäessä edistämään palkokasvien tuotantoa lisäystä tarvitaan sekä viljelyaloissa että hehtaarisadoissa.

”Palkokasvien viljelyvarmuutta voidaan parantaa esimerkiksi viljelykäytäntöjen optimoimisen, kasvinsuojelumenetelmien kehittämisen, kastelun hyödyntämisen ja lajikkeiden kuivuuden, kasvitautien ja talvenkestävyyden parantamisen kautta”, kertoo vanhempi yliopistonlehtori Asko Simojoki Helsingin yliopistosta.

Suomessa palkoviljojen sadon määrä ja laatu vaihtelevat suuresti vuosittain. Sen vuoksi palkoviljojen ruoka- ja rehukäyttö tukevat toisiaan: ruokakäyttöön soveltumattomat erät ja sivuvirrat voidaan ohjata rehuksi.

Täydennysvalkuaisen osalta kotimaisten palkokasvien käyttö mahdollistaa tuontivalkuaisen sekä väkilannoitteilla tuotettujen rehujen korvaamisen osittain tai jopa kokonaan märehtijöiden, sikojen ja siipikarjan ruokinnassa.

”Esimerkiksi teollisesti prosessoitu härkäpapu osoittautui lypsylehmien ruokintakokeessa yhtä hyväksi valkuaislisäksi kuin tuontirapsi”, professori Aila Vanhatalo Helsingin yliopistosta toteaa.

Kotimaisiin rehuihin ja tuotantopanoksiin perustuva kotieläintuotanto parantaa ruokaturvaa Suomen pohjoisissa ja vaativissa tuotanto-olosuhteissa. Lisäksi palkokasvirehujen käytöllä on merkittäviä ympäristöetuja.

”Elinkaarianalyysimme mukaan maidon hiilijalanjälki pieneni 7 prosenttia ja vesistön rehevöitymispotentiaali 12 prosenttia, kun nurmirehu korvattiin puoliksi apilarehulla”, kertoo tutkija Sanna Hietala Lukesta.

Viljelijät suhtautuvat myönteisesti palkokasvien viljelyyn, mutta taloudellinen kannattavuus on sen edellytys.

Siksi palkokasvien viljelyyn kannustavan politiikan tulisi olla pitkäjänteistä, ja viljelijöille tarvitaan uusia työkaluja sää- ja markkinariskien hallintaan.

Kannattavuuden parantamiseksi on tärkeää tarjota viljelijöille koulutusta ja neuvontaa sekä tukea tuotantoa politiikan avulla, joka jakaa viljelijöiden riskejä ja vastaa heidän tarpeisiinsa.

”Yli puolet suomalaisista viljelijöistä kokee, että palkokasvituotannon mahdollisuuksista ei ole saatavilla riittävästi tietoa”, tutkija Kirsi Korhonen Lukesta kertoo.

Koulutuksessa tulisi painottaa viljelytekniikan, sadon jatkojalostuksen sekä markkina- ja taloustaitojen kehittämistä.

Koska yksittäinen viljelijä ei voi vaikuttaa tuotantopanosten tai tuotteiden hintatasoon, hän joutuu kantamaan satoriskin lisäksi myös markkinariskin.

On tärkeää luoda viljelijöille työkaluja, kuten vakuutuksia ja sopimuksia, jotka jakavat riskit ja arvonlisän reilummin, tutkijat suosittelevat.