Herrasväki retkeilee Kurun rantakivikoilla 1800–1900-lukujen vaihteessa, kuvaaja Axel Tammelander. Kuva: Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma / Matkailun edistämiskeskuksen kokoelma
Herrasväki hoiti terveyttään promenadeilla – luontoa katseltiin kuin kaunista taulua
Entisajan parempi väki ei tehnyt ruumiillista työtä mutta piti terveydestään huolta kävely- ja huviretkillä. Kauniita maisemia etsittäessä puut saattoivat tuntua näköesteeltä, joka piti hakata pois.Tilaajalle
Valokuvaaja Axel Tammelander ikuisti Teiskolan kartanon herrasväen huviretken juhannuksena 1909 Teiskossa. Kuva: Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma / Vapriikin kuva-arkistoKesäsade yllätti nuorten herrojen ja neitosten seurueen matkalla Pisavuorelle. Kesken nousun oli hakeuduttava suojaan Pohjois-Savon tuuheiden kuusien alle.
”Istuimme siellä yhteenahdettuina kuin pyynpoikaset ja nauroimme, niin että olimme tukehtua”, Julius Krohn kuvaili retkeä kirjeessä vanhemmilleen vuonna 1857.
Sää kirkastui, kun iloinen joukko pääsi huipulle. Seurue viipyi siellä tunteja.
”Annoimme katseittemme kulkea vuorten ja laaksojen yli ja kuuntelimme runoja, joita eräs seurassamme oleva pikkurunoilija (ei allekirjoittanut) luki meille”, kirje jatkui.
Julius – tuleva professori ja kansanrunouden tutkija – oli varakkaan perheen opiskelijapoika. Hän vietti yliopistotovereidensa kanssa kesää Kaavilla ja seurusteli pitäjän säätyläisperheiden kanssa.
Ajan tapaan kanssakäymiseen kuului kävely- ja huviretkiä eli promenadeja.
Säädylle soveliaasti
Mustavalkoisessa piirroksessa nainen pitelee päivävarjoa, miehellä on yllään silinterihattu ja pitkäliepeinen takki. He ovat kavunneet pikkutytön tai -pojan kanssa metsikön keskelle, korkean kallion päälle.
Kuvan alla lukee Pyynikkövuori. Sakari Topelius valitsi sen yhdeksi kohteeksi vuoden 1845 kirjaansa, jossa hän esittelee ylistäen Suomea.
Nykysuomalaiselle Pyynikkö on tuttu Pyynikkinä. Topeliuksen sanoin se on ”Tampereen vieressä oleva harju, joka on kuuluisa lähimmille järville antavista kauniista näköaloistaan sekä kaupungin suosituimpana kävelypaikkana”.
Päiväkävelylle lähtenyt kolmikko, ilmeisesti perhe, näyttää piirroksessa joko säätyläisiltä tai vaurailta porvareilta. Ylempien yhteiskuntaluokkien väki ei tehnyt ruumiillista työtä, joten se hoiti terveyttään liikkumalla säädylleen soveliaasti.
Promenadi-ihanne saapui Suomeen Ranskasta, ja sanakin juontuu ranskan kielestä. Luonnossa vaeltamisen ja luonnon kauneudelle omistautumisen suuri puolestapuhuja oli valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau, ja häntä luettiin innolla Suomessakin, toteaa tutkija Jaana Luttinen teoksessa Ihminen ja metsä.
”Kävelyretkistä muodostui 1700-luvulla keskeinen säätyläisten liikuntaharrastus.”
Kesäiseen huviretkeen saattoi sisältyä myös soutumatka. Tamperelaisseurue laiturilla 1900-luvun alussa. Kuva: Richard Thulé / Vapriikin kuva-arkistoPuistoista luontoon
Kaupungeissa käveltiin eli promeneerattiin puistoissa ja kaduilla, mutta maaseudulla askeleet veivät rakentamattomaan maastoon.
Kun Ruotsin hovin seremoniamestari C.F. Fredenheim saapui vuonna 1785 Suomeen enovainajansa kartanoon, hän käveli kauniille niitylle. Seuraavina päivinä hän kierteli hevoshakaa ja lähiseutujen mäkiä, Antero Heikkinen kertoo historiakirjassaan.
Julius Krohnin kotikartanossa Kiiskilässä iso puisto ja sinne raivatut polut houkuttelivat retkille perhettä ja sen vieraita. Joku keräili marjoja tai sieniä, toiset rupattelivat keskenään tai syventyivät omiin mietteisiinsä.
”Kävelyretken aikana oli oiva tilaisuus keskustella, koota ajatuksiaan ja luoda uutta”, Jaana Luttinen kirjoittaa.
Kirkkoherran tytär Lina Rislachi kertoo päiväkirjoissaan 17-vuotiaan neidon elämästä 1850-luvun Kajaanissa. Hän kävelee paljon, sekä seuralaisten kanssa että yksin, ja suree, kun sade estää ulkoilut. Kajaaninjoen rannalla Lina viipyy usein lukemassa ja tavoittelemassa romanttista tunnelmaa, jota aikakaudella ihannoidaan.
”Siellä on ihana kävellä silloin, kun pimeys on laskeutunut maan päälle ja korva ei erota mitään muita ääniä kuin kosken ikuisen kohinan, kun kuu kohoaa punaisena metsän reunasta ja heijastaa valoaan kuohuihin; kun puut rannoilla ja vanhat rauniot koskessa muodostavat synkkiä varjoja...”
Varjo osuu myös Linan elämänpolulle. Hän kuoli lentävään keuhkotautiin vähän ennen kuin täytti 20 vuotta.
Tampereen Pyynikin suosio kävelyretkien kohteena alkoi jo 1800-luvun alkupuolella. Huviretkiseurue on ikuistettu vuonna 1893. Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelma / Matkailun edistämiskeskuksen kokoelmaKahville ja kokkotulille
Kotikulmilta syvemmäs metsän siimekseen herrasväki lähti usein huviretkelle isolla joukolla. Esimerkiksi juhannuksena 1853 Lina Rislachi tuttavineen kipusi lähivaaralle polttamaan kokkoa, lukemaan ja ihailemaan maisemaa ja auringonnousua. Heinäkuussa Lina nousi Vuokatin laelle.
”Lauloimme, joimme kahvia ja punssia ja tanssimme ja leikimme. Minunkin nimeni hakattiin kallioon”, Lina ikuisti päiväkirjaansa.
Julius Krohn puolestaan kirjoitti vanhemmilleen, että tytöt kestivät ihailtavasti kaikki Pisavuoren retken vaivat:
”Kuvailkaa mielessänne kiivetä valvotun yön jälkeen 1 1/2 virstaa vuorta ylös, kivien ja kantojen yli, ja sellaisin myrskyaskelin kuin olisi kysymyksessä linnoituksen valloittaminen. Sitä ei kuka hyvänsä tekisi!”
Juliuksen sanoja saattoi sävyttää rakastuminen, jos mukana oli Kaavin kirkkoherran tytär, jota hänen kerrotaan – turhaan – kosineen.
Nuori ylioppilas ei mieti kirjeissään, millaisia vastuksia pitkät hameet ja muu muoti naisille patikoidessa aiheuttivat. Neitosten kanssa kiivettiin joka tapauksessa helpointa reittiä, kun taas miehet olivat käyttäneet vaikeampaa väylää aiemmin omalla vuoriretkellään.
”Usein meidän oli pakko nostaa ja vetää ylös toisiamme päästäksemme eteenpäin.”
Huviretkiseurue Tampereen Pyynikillä vuonna 1893. Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelma / Matkailun edistämiskeskuksen kokoelmaIhaniin maisemiin
Nousun rasitusten jälkeen Juliusta odotti Pisavuoren huipulla palkintona ”suuri panoraama”.
”Sieltä levisi silmin selittämätön, suurenmoisen jylhä maisema eteemme. Suunnattomia metsiä, joita loppumattomat, saarekkaat järvet monenmoisella tavalla katkaisivat.”
Julius osasi ihailla ja sanoittaa komeaa näkyä kuten hänen piireissään kuului tehdä. Luonnosta oli tullut sekä hänelle, Linalle että Pyynikkivuoren piirrosperheelle jotakin, mitä katsellaan kuin kaunista taulua.
”Säätyläisten mielissä maisema alkoi irrota luonnosta. Heille syntyi suosikkimaisemia ja nähtävyyskohteita”, Jaana Luttinen kirjoittaa.
Ruotsalainen historioitsija Peter Englund selittää ilmiötä kaupungistumisella. Kun ihminen joutuu rakennetussa ympäristössä eroon luonnosta ja vuoden kiertokulusta, luonnosta alkaa muodostua ihanne.
”Ja juuri tässä vaiheessa löydetään Luonto, josta tulee ilon aihe ja suuren ihastuksen kohde, sillä vasta erottuaan luonnosta ihminen voi keksiä sen, ihastella sitä ja tehdä siitä runoutta.”
Ylioppilaita ja muuta iloista nuorisoa ulkoilemassa Helsingin edustan kallioilla. Kuvausaika ja kuvaaja tuntematon. Kuva: MuseovirastoKirves kourassa
Huikaisevien maisemien ja tunne-elämysten tavoittelussa metsä ei ollut ykköskohde, sillä usein se esti katsomasta kauas. Juliuskin valitteli kirjeessään saaria, joilla ”kasvoi enimmäkseen vain havumetsää, jonka vuoksi ne useinkin tekivät synkän vaikutuksen”.
Vielä enemmän puusto harmitti Carl Gustaf Ramsayta, joka saapui Kangasalan harjulle heinäkuussa 1807. Kahden järven väliseltä kannakselta avautui toiselle puolelle ”mitä viehättävimpiä maisemia”, jotka ”muodostavat joukon erilaisia tauluja”. Pahaksi onneksi toisen puolen näkymiä peitti korkea havumetsä.
”Haetimme kirveen, joka oli kuormakärryillä, ja kun olimme kauan etsineet edullisinta paikkaa, alkoi kello kymmenen iloinen metsänhakkuu jyrkkäreunaisella mäellä. Oli yö, kuu nousi kalpeana jo korkealle horisontista, kun kaadettu metsä näytti jumalaisen näköalan”, nuori luutnantti kirjoitti matkapäiväkirjaansa.
Ramsay valittelee myös sitä, ettei maantie kulkenut harjun laella. Jos reitti olisi sijoitettu sinne ja metsä kaadettu molemmilta puolin, harju olisi voinut hänestä olla ”kaunein kaikista” koko Ruotsin valtakunnassa, johon Suomikin tuolloin kuului.
Tutkijana patikoiden
Luutnantti Ramsay kiersi jalkapatikassa eteläistä Suomea kahdeksan viikkoa, koska hän halusi piirtää ja tallentaa kansantyyppejä ja maisemia. Erilaiset tutkimusmatkat kärry- ja metsäpolkuja pitkin olivat tavallisia varsinkin nuorille ylioppilaille, Jaana Luttinen kirjoittaa.
Moni keräsi luonnosta innokkaasti myös kokoelmia, esimerkiksi kasveja, hyönteisiä tai linnunmunia. Kalevalan kokoaja Elias Lönnrot kiersi kirjaamassa kansanrunoja, liikkui metsässä mielellään eikä pelännyt nukahtaa puun juurelle.
Muistiinpanoissaan Lönnrot kertoo tapauksen Rantasalmelta vuonna 1828. Hän kysyi viisivuotiaalta pojalta, miksi kotiseudulla oli tämän mielestä hauskaa.
Lapsi vastasi, että heillä on ”niin kauniita metsiä vallan lähellä ja siellä on pieniä lintusia, jotka laulelevat, ja kukkia siellä on ja marjoja ja kaikkea”.
”Monet monituiset kerrat tämä pojan kuvaus kauniista metsistään johtui mieleeni”, Lönnrot kirjoittaa, ”ja yhtä monesti ajattelin: kuinka olit oikeassa!”
Herrasväkeä kävelemässä Pyynikillä toukokuussa 1895. Kuva: Z. O. Granfelt / Vapriikin kuva-arkistoLähteitä ja lisätietoja
Peter Englund: Menneisyyden maisema (WSOY 2011)
Antero Heikkinen: Terveyden ja ilon tähden. Herrasväki liikkeellä Suomessa 1700- ja 1800-luvuilla (Suomen historiallinen seura 1991)
Julius Krohn: Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta (SKS 2004)
Jaana Luttinen: Metsä osana säätyläisten ja porvariston elämää. Teoksessa Ihminen ja metsä 1 (Metsäkustannus 2012)
Elias Lönnrot: Matkat 1828–1844 (Weilin+Göös 1980)
Carl Gustaf Ramsay: Matkapäiväkirja 1807 (SKS 1999)
Z. Topelius: Vanha kaunis Suomi (Karisto 1978)
Lina Rislachin elämä ja Lina Rislachin päiväkirja ja sen tausta (digi.kirjastot.fi)
Suomen etymologinen sanakirja (kaino.kotus.fi)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2025.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
