Tällainen oli Luken laskentatavan muutos, joka ”romahdutti” Suomen metsien hiilinielua

Viime vuoden lopussa syttyi kiivas keskustelu metsien hiilinielun romahtamisesta. Suometsätalouden erikoistutkija Markku Saarinen Luonnonvarakeskuksesta (Luke) kertoo, mistä iso osa laskennallisen nettomääräisen hiilinielun kutistumisesta johtui.

Suomessa ojitettujen suometsien määrästä (5,6 miljoonaa hehtaaria) jo 700 000 hehtaaria on muuttunut ohutturpeisesta suosta kangasmaaksi: turve on palanut vuosien mittaan pois. Hapekas pintaturvekerros alkaa mikrobitoiminnan myötä hajota, kun luonnontilainen suo ojitetaan ja vedenpinta lasketaan.

Hidasta palamista tapahtuu koko ajan hiljalleen. Jos suo säilyisi kosteana, myös turve säilyisi suossa eikä palamista tapahtuisi.

Tämä ojitettujen maiden ilmiö on suurelta osin syksyllä keskusteluun nousseen hiilinielujen ”romahduksen” taustalla. Luken viimeisimmissä laskelmissa alettiin aiempaa tarkemmin ottaa huomioon turpeen häviäminen hiilidioksidiksi taivaalle.

”Romahduksessa” on siis tarkemmin ottaen kyse hiilen nettonielun romahduksesta. Nettonielu tarkoittaa sitä, että metsien hiilen sidonnasta vähennetään hiilen päästöt.

”Turpeen häviämisen hiilipäästö on paljon suurempaa kuin on aiemmin luultu. Ojitettujen soiden eri kasvihuonekaasupäästöt ovat uusimman arvion mukaan yhteensä 10,5 miljoonaa tonnia hiilidioksidiksi muunnettuina (hiilidioksidiekvivalentti). Luku on 4,7 miljoonaa tonnia suurempi kuin aiemmin oli laskettu. Kun otettiin käyttöön uusi laskentamenetelmä, sen vaikutus 12 miljoonan ekvivalenttitonnin romahduksesta on tämä yli neljä tonnia”, Saarinen selittää.

Muita suuria hiilinielulaskelmaa verottaneita tekijöitä olivat hakkuiden lisääntyminen ja metsien puuston kasvun pieneneminen.

Suomen metsien laskennallinen nettohiilinielu putosi 20,5 miljoonasta hiilidioksidiekvivalenttitonnista (2020) 8,4 miljoonaan hiilidioksidiekvivalenttitonniin vuonna 2021.

Mitä matalammalle tasolle vesi on laskettu, sitä enemmän hiilidioksidipäästöjä aiheutuu. Erikoistutkija Markki Saarinen tarkastelee suometsäkohteen taimettumista. Kuva: Markku Vuorikari

Hiilidioksidipäästöjen kannalta on siis oleellista, millä korkeudella ojitusalueen vedenpinta on.

”Ilmava pintakerros pitää saada mahdollisimman ohueksi, jotta ei tulisi hiilidioksidipäästöjä. Pelkän hiilidioksidin kannalta optimi olisi ihan pintaan asti nostettava pohjavesi, mutta jo siinä vaiheessa, kun vedenpinta on noussut yli 30 sentin tasolle, alkaa suossa syntyvää metaania jo karata taivaalle. Samalla myös puuston kasvu tietysti vaikeutuu. Koko homma on optimiratkaisun hakua”, Saarinen sanoo.

”Jos vesi nousee yli 30 sentin tason, tulee metaanipäästöjä, lisäksi vesistöpäästöjä ja puuston kasvu kärsii. Jos vedenpintaa lasketaan, niin tulee hiilidioksidipäästöjä sitä enemmän, mitä syvemmälle vedenpinta laskee”, hän vertailee.

”Pitäisi pyrkiä siihen, että vesipinta olisi juuri ja juuri niin syvällä, ettei puuston kasvusta tarvitsisi ylettömästi tinkiä. Siksi on päädytty siihen, että on turha laskea vedenpintaa syvemmälle kuin 40 senttiä. Puusto hyötyisi jonkin verran siitä, että pinta olisi syvemmälläkin, mutta ei niin paljon, että kannattaisi sen takia lisätä hiilidioksidipäästöjä.”