Viiden hehtaarin taimikon raivaaminen oli uuvuttava mutta opettavainen kokemus toimittajalle ja hänen teinipojalleen – ”Raivaa, syö, nuku, toista”

Miten luonnistuu viiden hehtaarin taimikon raivaus keskikuntoiselta, keski-ikäiseltä toimittajalta ja hänen teini-ikäiseltä pojaltaan?

Tähän saatiin vastaus ensin keväisellä ja sitten syksyisellä raivausretkellä Helsingistä Kiuruvedelle. Yhteensä kuuden työpäivän aikana raivattiin viisi hehtaaria taimikkoa.

”Raivaa, syö, nuku, toista”, tiivisti teinipoika pelin hengen.

Ja sitähän se oli. Urheilukellon mukaan päivittäinen energiankulutus oli 5 000 kilokalorin luokkaa. Siinä piti välillä herätä keskellä yötäkin syömään, kun päivällä ei ehtinyt nauttia tarpeeksi kaloreita.

Tämän kokemuksen jälkeen ymmärtää hyvin, miksi entisajan metsurien eväsleivissä oli voita paksummin kuin ruisleipää. Tarvittiin paljon energiaa.

Valoa ja vapautta. Vesakon varjoon jääneet kuusentaimet kylpevät valossa raivauksen jälkeen. Kuva: Petri Jauhiainen

Nykyään terveellisempi vaihtoehto on vaikka suolapähkinä, jossa on paljon energiaa sekä hyviä rasvoja. Suolakaan ei ole pahasta, kun metsässä hikoilee kamppeet likomäriksi. Juotavaa tulee taimikossa olla reilusti mukana.

Raivausreissujen yöt eivät olleet katkonaisia vain vajaaksi jääneen energiansaannin vuoksi. Lihakset olivat rasituksesta niin kipeitä, että tuntui kuin joku pistelisi niitä tikarilla. Edes saunominen ja venyttely eivät auttaneet kuin hieman.

Raivausreissujen jälkeen ensimmäiset päivät Helsingissä menivät kuin sumussa. Keho oli sokissa rasituksesta samaan tapaan kuin vastaharvennetun kuusimetsän kuuset ovat sokissa valon rajusta kasvusta.

Raivaajien ei tarvitse sentään pelätä kirjanpainajan iskeytymistä iholle, vaikka väsymys iskee.

Ja kun väsymyksen aiheuttama aivosumu hälventyi, saatoimme kerrata upeita hetkiä taimikolla.

Seuraavaa tankillista sahaamaan. Taimikko oli kätevästi soratien vieressä, joten huoltopiste oli auton luona. Kuva: Petri Jauhiainen

Taimikosta reilut neljä hehtaaria oli istutettu kuusentaimilla keväällä 2020.

Kuusentaimikko sijaitsee mäellä niin, että alavimmat kohdat ovat kasvupaikaltaan lehtomaista kangasta ja mäkeä noustaessa tuoretta kangasta.

Maapohja on niin rehevää, että neljässä vuodessa taimikosta oli tullut melkoinen viidakko. Tähän vaikutti myös välimatka metsätilalle. Ensimmäisinä kesinä Helsingistä ei tullut lähdettyä Kiuruvedelle heinäntorjuntaan.

Jos rehellisiä ollaan, heinäntorjunta ei myöskään houkutellut. Mennä nyt kuumana kesäpäivänä hyttysten syötäväksi, paarmojen purtavaksi ja punkkeja iholleen keräämään.

Heinäntorjunta olisi kyllä muutamin paikoin todella kannattanut. Korkean heinikon eniten varjostamat kuusentaimet eivät olleet kasvaneet neljässä vuodessa kuin muutaman kymmenen senttimetriä.

Ero oli valtava, kun vieressä saattoi olla heinikon yläpuolelle päässyt kuusentaimi, joka oli jo miehenkorkuinen. Varsinkin lämpimän kesän ja syksyn 2024 vuosikasvu oli monella heinikon varjot karistaneella kuusentaimella huikea. Vuosikasvua saattoi olla lähemmäs 40 senttiä.

Keväällä, helatorstain pitkänä viikonloppuna, raivaus oli huomattavasti helpompaa, kun heinikko oli lakoontunut lumen painosta. Pienetkin kuusentaimet erottuivat selkeästi, ja raivauksessa saattoi keskittyä vesakoiden niittämiseen.

Keväällä päivät olivat myös pitkiä. Kun aamulla oli raivannut sahan tankin tyhjäksi, saattoi pitää useamman tunnin lounastauon, jolloin keho ehti levätä ja kerätä uusia voimia. Toisen tankillisen tai enemmänkin ehti raivata illalla, sillä päivänvaloa riitti pitkään.

Keväällä eivät myöskään hyönteiset haitanneet, tosin eivät syksylläkään.

Syksyllä yksittäiset pienet kuusentaimet olivat heinikon piilossa. Täytyi olla tarkkana, ettei vahingossa sahannut kuuseen, kun raivasi heinikossa kasvavaa vesakkoa.

Raivatessa pyrimme myös polkemaan heinää lakoon kuusentaimien ympäriltä aina, kun sitä sattui jalan ulottuville. Mutta erikseen heinäntorjuntaan ei ollut aikaa, eikä heinikko niin montaa tainta lopulta varjostanut. Reilulle neljälle hehtaarille oli istutettu yli 7 000 kuusta, joista suurin osa oli heinikkoa korkeammalla.

Raivaus on hikistä hommaa, joten vettä kuluu paljon. Suolapähkinät ja vesi olivat mainio yhdistelmä lyhyiden taukojen aikana. Kuva: Petri Jauhiainen

Heinikko on vain yksi harmi, jonka kanssa taimet saavat taistella valosta, vedestä, ravinteista ja elintilasta.

Taimikkoa varjostavat myös vadelmapensaat ja pihlajat sekä ennen kaikkea leppä-, haapa-, koivu- ja pajuvesakot.

Lepikot ovat hurjan näköisiä jo neljän vuoden jälkeen. Kuusentaimet ovat kuin kaltereiden takana 2–3-metristen, tiheiden leppäviidakoiden sisällä. Kiuruveden hurjimmat lepikot lienevät siemensyntyisiä, sillä pieniä puita kasvaa vieri vieressä mattona usean neliömetrin alueella.

Voi vain kuvitella, kuinka pimeää lepikon keskellä kituvilla kuusentaimilla on jopa kirkkaana kesäpäivänä ja miten paljon paremmin kuusi pääsee kasvamaan nyt, kun lepikko sen päältä on hävitetty.

Lepikon raivaaminen ei ole helppoa. Vaikka on käynyt koulutuksen ja tietää, että raivaussahalla voi ohjailla kaadettavia puuntaimia jo raivatun alueen suuntaan, lepikossa vallitsevat viidakot lait.

Pieniä puita on yksinkertaisesti niin paljon, että lopulta niitä kaatuu joka suuntaan ja raivaaja päätyy heilumaan raivaussahan kanssa ympäriinsä. Liikkuminen on hankalaa, kun leppää on maassa sikin sokin. Väsyneitä jalkoja nostaessa kengänkärki tarttuu helposti leppäkasaan, ja sitten raivaaja on nenällään.

Tekisi mieli lennättää lepät pois koko taimikolta kuin ne kuuluisat leppäkeihäät.

Viiltosuojahousut ovat mukavan pehmustetut, jolloin vesakko ei hankaa ja hakkaa jalkoja. Kuva: Petri Jauhiainen

Haapa on taimikon raivaajalle toinen riesa. Tosin haavanvesat kasvoivat enemmän ryppäinä kuin mattona. Haapa on kuitenkin niin tehokas lisääntymään, että sitä on ihan kaikkialla. Siis aivan kaikkialla.

Kun ajattelet, että sainpa tämän kohdan raivattua, ja käännät katsettasi, eikö selän takana ole vielä vähintään yksi haaparyväs odottamassa.

Ryppäitä raivatessa voi sentään hyödyntää raivaussahan terän pyörimissuuntia ja kaatokulmia. Parhaimmillaan haavat kaatuvat nätisti nippuun raivaajan iloksi.

Vesakon raivaamista hidastaa vesojen valtavan määrän lisäksi niiden kaatuminen kuusentaimien päälle. Vesoja joutuu nostelemaan ja siirtämään, jotta ne eivät taivuta tai paina kuusia. Kuusentaimi ei onneksi säiky siitä, että kaadettu vesakko painaa sitä hetken aikaa vinoon.

Välillä riittää sekin, että katkaisee kaadetun vesan rungon, jolloin kuusi omalla voimallaan työntää vesan pois päältään.

Sahatessa saa olla tarkkana, ettei väsyneenä huitaise raivaussahalla kuusen­taimea poikki. Kuva: Petri Jauhiainen

Kiuruveden raivaussavottaan kuului vajaan hehtaarin koivuntaimikko. Paikalla on aikaisemmin ollut pelto, ja maapohja on hyvin kosteaa ja rehevää. Neljässä vuodessa rauduskoivut olivat kasvaneet jo 2–3-metrisiksi hujopeiksi, mutta koivujen vanavedessä olivat kasvaneet myös muut lehtipuut.

Kuusentaimikkoa raivattiin sekä toukokuussa että lokakuussa Helsingin koulujen syysloman aikana. Koivikko raivattiin kokonaan lokakuussa. Puulajin tunnistus oli näin helpompaa, kun puissa oli vielä yksittäisiä lehtiä jäljellä.

Lokakuun puoliväli on Pohjois-Savossa aika ihanteellinen ajankohta raivata koivuntaimikkoa. Suurin osa lehdistä on pudonnut maahan, jolloin näkyvyys on parempi. Yksittäiset oksissa säilyneet lehdet auttoivat varmistamaan puulajin.

Rauduskoivun vesa on sinällään helppo erottaa pelkän rungon perusteella muista lehtipuista. Rauduskoivun rungossa on läiskiä vähän kuin seepran turkissa, ja sormenpäillä kokeilemalla tuntee hyvin, kuinka rauduskoivun pinta on karkeampi kuin muilla puulajeilla.

Kun lisätään olosuhteisiin harmaa ja sateinen päivä sekä lokakuun puolivälin niukka valo, puulajin tunnistus muuttuu jo useamman pykälän vaikeammaksi.

Lisätään päälle väsymys, hiestä höyrystyneet silmälasit ja metsurinkypärän visiirin näkökenttää heikentävä ja tummentava vaikutus, niin useamman kerran saa kurkata puiden latvukseen ja varmistaa lehtien perusteella, mikä näistä olikaan se rauduskoivu.

Koivikon raivaus on kokemattomalle raivaajalle vaativa suoritus. Teinipojalle oli helppoa sanoa kuusentaimikossa toukokuussa, että raivaa pois kaikki mikä ei ole vihreää. Tuolloin lehti ei ollut vielä puissa ja heinikko oli lumesta laonnutta, harmaata massaa maanpinnalla.

Koivikossa merkitsin rauduskoivut punaisella kuitunauhalla teinipojan työtä helpottamaan. Silti työ oli vaativaa pehmeällä ja osin upottavalla maapohjalla.

Lopputulos oli silmiä hivelevä. Mielessään saattoi nähdä jo ensi kesän rauduskoivut täydessä lehdessään. Komea koivikko, onko kauniimpaa näkyä?

Pojasta polvi paranee. Teini­poika (taustalla) paiski töitä kuin mies ja innostui toden teolla metsänhoidosta raivausreissuillamme Pohjois-Savoon. Kuva: Petri Jauhiainen

Kuusentaimi on sitkeä. Se voi elää vuosikaudet pimeässä kasvien ja muiden puiden varjostamana ja singahtaa kasvuun taimikon raivauksen jälkeen.

Siellä täällä yksittäisissä kohdissa kuusentaimet voivat kuitenkin tukehtua liialliseen kosteuteen tai kärsiä taudeista, ravinteiden puutteesta, pakkasesta, lumivahingoista, roudasta tai kevätahavasta.

Myös eläimet ja hyönteiset ovat pienen kuusen uhkana. Joku kuusentaimi jää aina vahingossa raivaussahan terän uhriksi.

Raivaajalle jokainen menetetty kuusentaimi on pieni surunaihe, sillä siihen kohtaan ei kasva aikanaan komeaa kuusitukkipuuta. Mutta se on myös mahdollisuus. Mitä kasvattaa tukehtuneen kuusen tilalle?

Kuolleen kuusentaimen viereen on saattanut luontaisesti kasvaa rauduskoivua. Silloin päätös on helppo. Kasvatetaan komean kuusen sijasta pullea rauduskoivu, joka myydään aikanaan tehtaalle koivuvanerin tekemistä varten.

Kuolleen kuusen muistoksi viereen voi jättää myös katajan kasvamaan. Vanha kataja on aina niin kaunis, ja niin ovat myös pihlajat punaisine marjoineen. Pihlajan lehdet ovat sen verran siroja, ettei isokaan pihlaja varjosta häiritsevästi lähistön kuusen­taimia.

Yksittäisiä leppäviidakoitakin voi säästää. Pyy viihtyy tiheässä lepikossa, ja säästyypä raivaamisen vaivalta.

Taimikkoisen mäen päällä on komeita, sammaleisia kallionnyppylöitä. Niiden päällä on hyvä pitää piknik, ja sellaiseen kohtaan on kiva jättää ihailtavaksi useita eri puu­lajeja kasvamaan.

Talousmetsän ei tarvitse olla – eikä se koskaan olekaan – täysin yksilajinen, mono­toninen näky. Taimikko on metsänomistajan puutarha, jossa kasvatetaan paljon muutakin kuin kuitu- ja tukkipuuta.

Taimikonhoito on sahaamista, mutta se on myös luomista.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/2025.