Tiaiset tekevät syksyn mittaan tuhansia pieniä ruokakätköjä talven varalle – lumi ja pakkanen ovat niille kuolemanvakava asia

Ankara pakkasjakso on puristanut metsää kylmillä kourillaan jo viikon verran. Lumiset puut seisovat jäykkinä ja hiljaisina, aamun aurinko heittää sinne tänne pehmeän valoläikän. On satumaisen kaunista. Mutta kuten sanonta kuuluu, kauneus on katsojan silmissä.

Lähelläni hääräilevän tiaisparven jäsenet olisivat varmasti toista mieltä. Maisemaa koristelevat lumi ja pakkanen ovat niille kuolemanvakava asia. Jokainen pitkä yö, jonka ne viettävät kylmähorrokseen vaipuneina, voi olla viimeinen, jokaisena lyhyenä päivänä on löydettävä riittävästi ruokaa seuraavan yön tarpeisiin.

Tiaiset ovat tehneet syksyn mittaan tuhansia pieniä ruokakätköjä. Ne ovat hätävara, jonka turvin runsaan kymmenen gramman painoiset linnut pystyvät selviytymään metsässä. Ollaan helmikuun alussa, ja varastot alkavat ehtyä. Toisaalta päivä pitenee pitkin askelin ja aikaa ravinnon etsintään on aina eilistä enemmän. Pahimmasta on selvitty, eikä pakkanenkaan voi jatkua loputtomiin.

Parvessa, tai tiaiskillassa joksi sitä kutsutaan, on kaksi töyhtö- ja kaksi hömötiaista sekä yksi kuusitiainen. Jostakin kuuluu myös puukiipijän ääniä, joten sekin on tapansa mukaan liittynyt joukkoon.

Linnut keikkuvat oksilla, roikkuvat välillä selkä alaspäin ja pyrähtävät sitten seuraavaan puuhun. Ne tutkivat naavatuppoja ja koluavat kaarnanrakosia kätköjään etsien. Niillä on erinomaisen tarkka muisti. Lisäksi ne tekevät varastoja paikkoihin, joista ne etsivät muutoinkin ruokaa. Jokaisella kolmella lajilla on omat suosikkipaikkansa, joten kätkölle osuu useimmiten tekijä itse tai sen puoliso. Systeemi on hyvä – parven monet valppaat silmäparit tuovat turvaa, mutta keskinäistä kilpailua ei juuri ole.

Tämä pieni tiaiskilta asuu hyvässä metsässä. Se on rauhoitettu saareke vanhoine kuusikkoineen, pähkinää kasvavine lehtolaikkuineen ja kallionrinteineen. On vanhoja mäntyjä ja haapoja, pökkelöitä ja muuta lahopuuta. Metsässä kukoistaa monimuotoinen ja runsas hyönteiselämä, josta tiaiset ammentavat talvivarastojensa tekoon. Kevään tullen ne löytävät vaivatta pehmeäksi lahonneen pökkelön, johon kaivaa kolon pesäkseen.

Olen kulkenut tässä metsässä vuosia, seurannut tiais­ten elämää ja valokuvannut niitä. Kolmekymmentä vuotta sitten talviparvessa oli paljon enemmän lintuja, hömötiaisia usein tusinan verran. Paikalla asustaneet pariskunnat muodostivat tiaiskillan ytimen, ja ne saivat joka syksy seuraa muualta vaeltaneista nuorista linnuista. Enää tulijoita ei juuri ole.

Takavuosina hömötiainen oli maamme neljänneksi runsain lintu. Nyt kannat romahtavat sellaisella nopeudella, että laji on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Töyhtötiainen on kokenut lähes saman kohtalon. Ne eivät kerta kaikkiaan selviydy talvesta talousmetsien hyönteisköyhässä todellisuudessa. Pahimmassa tapauksessa ne saavat kerättyä jonkinlaisen talvivaran mutta kaikki menee hakkuissa poikki ja pinoon.

Toinen parven hömötiaisista lennähtää eteeni koivun jäkäläiselle rungolle, nappaa jotain nokkaansa, hyppää oksalle ja pörhöttää höyhenensä. Tuo pieni, urhea lintu on sopeutunut erinomaisesti lumeen ja lyhyiden päivien hyytäviin pakkasiin, mutta mahdottomaan sekään ei pysty.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2025.