Papua-Uudessa-Guineassa puhutaan 900 eri kieltä, ja maan käyttäjä on usein eri kuin sen omistaja

Mengen-kansan perinteinen elinkeino on kaskiviljely. Se on jättänyt jälkensä Papua-Uuden-Guinean Itä-Uuden-Britannian provinssin Pomion alueen metsiin.

”Karsastan käsitettä koskematon metsä. Vanhana sademetsänä puhutaan pitkälle sisämaahan ulottuvasta alueesta, jota paikalliset asukkaat ovat käyttäneet kaskiviljelyyn, mutta jolla on aiemmin myös asuttu. Siirtomaa-aikana ihmisiä kannustettiin muuttamaan rannikolle suurempiin kyliin”, kertoo Pomion aluetta tunteva antropologi Tuomas Tammisto.

Kaskiviljely määrittää paitsi elantoa ja ruokavaliota, myös ihmisten välisiä suhteita.

”Mengenit puhuvat koko ajan ’kovasta työstä’. Väitöstutkimukseni aikana selvisi, että he tarkoittavat sillä paitsi kaskiviljelyä myös lastenhoitoa, muiden ruokkimista ja hoivaa eli kaikkea, mikä luo ja tuottaa uudestaan maaseutuyhteisön sosiaalisia suhteita.”

Ruokalahjat kuuluvat mengenien maanomistussuhteiden hoitoon. Tuomas Tammisto kävi kenttätyöjaksollaan hautajaisiin liittyvässä seremoniallisessa lahjanvaihtotilaisuudessa Itä-Pomion Wawasissa. Kuva: Josephine Matapoeng

Maata raivaamalla luodaan suhteita myös henkimaailmaan.

”Mengenit kuuluvat äidin mukaan periytyviin klaaneihin, joiden uskotaan polveutuvan klaanin maasta. Joidenkin mielestä tämä on kirjaimellisesti totta.”

Saman klaanin jäsenet eivät saa avioitua keskenään, joten joka perhekuntaan liittyy monta klaania. Oikeus raivata maata viljelyyn periytyy usein isän suvun mukaan, siis klaanilta toiselle. Lopputulos on ulkopuoliselle sekavalta vaikuttava suhteiden vyyhti. Puntit tasataan säännöllisissä seremonioissa, joissa ruokaa lahjoitetaan klaanien välillä.

Maan omistussuhteiden monimutkaisuus vaatii ulkomaisilta investoijilta selvittelytyötä.

”Jos joku haluaa sinne metsäyhtiön, iso kysymys on, ketkä ja missä tilanteessa siitä saavat päättää. Usein konsensus on, että klaani päättää, muta pitää myös huomioida klaanin maalla asuvat ihmiset.”

Maanomistus on monimutkaista koko maassa. Papua-Uudessa-Guineassa puhutaan yli 900 eri kieltä. Maan laki kunnioittaa paikallisyhteisöjen perinteistä maanomistusta, jonka käytännöt vaihtelevat suuresti eri etnisten ryhmien välillä.

Saksan siirtomaa-ajasta lähtien alueella on hakattu trooppista kovapuuta vientiin ja perustettu kaupallisia viljelmiä. Mittakaava oli aiemmin pieni, mutta 1990-luvulla hakkuut lisääntyivät. Vuonna 2014 Papua-Uusi-Guinea oli maailman suurin trooppisen puun viejämaa.

Itä-Pomiossa kasvatetaan myös öljypalmua. Se jakaa mielipiteitä alueella. Mengen-kansan mailla plantaaseja ei toistaiseksi ole. Kuva: Tuomas Tammisto

Nyt suuri kysymys ovat öljypalmuplantaasit. Tammiston tunteman alueen naapuriin on perustettu malesialaisen yhtiön 10 000 hehtaarin laajuinen viljelmä.

”Itä-Pomion mengenien alueella ei ole ollenkaan plantaaseja. Se on iso poliittinen kysymys, joka jakaa mielipiteitä. Tuntuma on, että monet suhtautuvat öljypalmuun yhä skeptisemmin. Monessa paikassa se nähdään maan menetyksenä.”

Kaupallisista hakkuistakin kiistellään. Hakkuiden kannattajat nostavat esille rahan tuomia hyötyjä. Vastineeksi hakkuuoikeuksista yhtiöt saattavat rakentaa teitä, kouluja ja terveyskeskuksia ja tuoda kaakaokasvien vartteita paikallisten rahakasveiksi.

Tammiston hyvin tuntemassa kylässä paikalliset aktiivit yrittävät saada klaaninsa metsiä suojelualueeksi valtion tunnustamaan hiilensidontahankkeeseen. Myös tässä tapauksessa toimeentulo ja maan määräysvallan säilyminen omissa käsissä on ollut tärkeää.

”Globaalit perustelut metsien, ilmaston ja luonnon suojelusta on vaikeita saada läpi kylälle ja siellä asuville sukulaisille. Tulojen saaminen suojelusta oikeuttaa sitä. Paikallisilla on myös voimakas toive, että suojelu olisi mahdollisimman riippumatonta isoista kansalaisjärjestöistä.”