Porilainen Suvi Korjonen sai 14 hehtaaria metsää lahjaksi vanhemmiltaan. Kuva: Jyrki LuukkonenMitä metsälleni tekisin?
Mitä tehdä, jos metsän omistaminen tuntuu vieraalta? Elämäntilanne määrittää yleensä ratkaisun, mutta liian hätäisiä päätöksiä ei kannata tehdä.TilaajalleKolmekymppinen Ville peri noin vuosi sitten menehtyneen kummisetänsä, jolla ei ollut omia lapsia. Ville tiesi, että kummisetä oli testamentannut omaisuutensa hänelle sekä toiselle kummilapselleen, mutta yllätys oli, että testamentti sisälsi myös vajaat 50 hehtaaria metsää Pohjois-Pohjanmaalla.
Samoihin aikoihin kummisetänsä kuoleman kanssa Villen puolison työpaikalla alkoivat muutosneuvottelut. Lopulta koko yritys meni konkurssiin ja puoliso menetti työpaikkansa. Myös Villen omalla, elintarvikealan työpaikalla oli lomautusuhka päällä.
Nuorella lapsiperheellä oli tiukka paikka. Testamentattu metsäomaisuus tuli todella tarpeeseen.
”Siinä oli semmoinen taloudellinen paine, että pääomalle oli tarvetta”, hän kertoo.
Palstat laitettiin myyntiin, ja yhden niistä toinen kummilapsi lunasti itselleen.
Asian arkaluonteisuuden vuoksi Ville ei esiinny jutussa omalla nimellään. Hänen henkilöllisyytensä on kuitenkin toimituksen tiedossa.
Taloustilanne helpottui
Metsän myynnistä saadut rahat helpottivat Villen perheen taloustilannetta huomattavasti. Niiden turvin arjen pyörittäminen oli helpompaa.
”Ei siinä oikeasti tullut mietittyäkään, että olisi pitänyt niitä metsiä.”
”Ei siinä oikeasti tullut mietittyäkään, että olisi pitänyt niitä metsiä.”
Tunnesidettäkään ei ollut, sillä Ville oli ainoastaan käynyt kummisetänsä kodin lähimetsässä. Muuten palstat olivat vain kuvioita kartalla ja kiinteistönumeroita paperilla.
”Jos olisi isän ostamia metsiä perinyt ja niitä nyt kauppaamassa, niin voisi olla erilaisia tunteita”, hän toteaa.
Päällimmäinen tunne nyt, kun viimeinenkin palsta on myyty ja kaikki kuolinpesän asiat hoidettu, on helpotus, Ville kertoo.
”Ikinä ei ole omalle kohdalle sattunut tällaista kuolinpesän hoitoa, niin on siinä vaan kaikennäköistä”, hän huokaa.
Kaupungistumisen vuoksi moni metsää perinyt ei asu metsiensä lähellä, minkä vuoksi suhde metsään voi olla etäinen. Kuva: Jyrki LuukkonenEtäinen metsäsuhde
Tavallisesti metsänomistajaksi ei tulla aivan niin yllättäen kuin Villen tapauksessa.
Monesti tiedossa on, että aikanaan perintönä on tulossa metsää. Se saatetaan kokea pikemminkin taakkana kuin taivaan lahjana.
Metsänomistuksen asiantuntija Esa Lappalainen Metsäkeskuksesta toteaa, että on hyvin tyypillistä, että metsä ei lainkaan kiinnosta uutta omistajaansa.
Ensisijaiseksi syyksi hän nimeää kaupungistumisen, joka on johtanut siihen, että perilliset eivät asu metsiensä lähellä.
”Perillisten metsäsuhde on etäinen, eikä sitä koeta omaksi. Tapauksia on aina vain enemmän.”
Jos on selvää, että metsäomaisuuden hoito ei kiinnosta, Lappalaisen mukaan liikkeelle kannattaa lähteä pohtimalla, mitkä ovat omat arvot.
”Kaikki riippuu omasta ajatusmaailmasta ja siitä, minkä kokee tärkeäksi ja tarpeelliseksi.”
Jos metsässä on paljon luontoarvoja ja on suojeluhenkinen ihminen, yksi vaihtoehto on myydä se luonnonsuojelualueeksi tai perustaa yksityinen suojelualue. Korvauksesta voi neuvotella paikallisen ely-keskuksen kanssa, Lappalainen vinkkaa.
Jos metsässä on suojeluarvoja, kannattaa selvittää, voiko suojelusta saada korvausta. Kuva: Jyrki LuukkonenMyynti mielessä
Jos metsä ei kiinnosta ja haluaa edelleen omistaa jotakin, niin Lappalaisen mukaan hyvä vaihtoehto on liittää metsä johonkin jo olemassa olevaan yhteismetsään.
Metsäkeskuksen nettisivuilla on kartta, missä näkyy laajenevat yhteismetsät.
Kun metsä liitetään yhteismetsään, siitä tulee yhteismetsän osakastila, jolle maksetaan vuosittain osakastilan suuruuden mukaan tuottoa riippumatta siitä, missä osassa yhteismetsää hakkuita tehdään tai muuta tuottoa saadaan.
”Se on helppoa metsän omistamista. Ei tarvitse välittää mistään muusta kuin että antaa oikean tilinumeron, minne tuotto maksetaan”, Lappalainen toteaa.
Kolmanneksi Lappalainen mainitsee metsätilan myynnin. Metsätilamarkkinat käyvät hyvin eli tilat menevät kyllä kaupaksi, jos niistä haluaa päästä eroon.
”Monesti myynti tulee ensimmäisenä mieleen, niin tarkoituksella sanoin tässä järjestyksessä”, hän toteaa.
Mitä tehdä, jos metsä ei kiinnosta?
1. Anna innostumiselle aikaa. Käy metsässä asiantuntijan kanssa, selvitä metsän taloudellinen arvo sekä luontoarvot.
2. Liitä metsä yhteismetsään. Yhteismetsän osakkuus on vaivatonta omistusta, mutta saat silti säännöllisesti tuottoa.
3. Myy metsä yksityiselle ostajalle tai osuus yhtymästä esimerkiksi toiselle sukulaiselle, jos et omista sitä kokonaan.
4. Lahjoita metsä arvojesi mukaiselle taholle, esimerkiksi suojelualueeksi Luonnonperintösäätiölle tai talousmetsäksi Metsämiesten säätiölle.
5. Metsälle ei ole pakko tehdä mitään. Laki vaatii vain uudistamaan metsän päätehakkuun jälkeen.
Ei kannata hätäillä
Lappalainen muistuttaa, että päätöksen kanssa ei kuitenkaan kannata hätäillä.
”Jos metsä kumminkin alkaa tuntua omalta, niin sitten voi hakea lisätietoa metsistä, metsänhoidosta, metsän eri käsittelytavoista ja siitä, mitä kaikkea oma metsä voi tuoda tullessaan.”
Ei ole tavatonta, että metsät peritään yli 50-vuotiaana, jolloin monella oma talous on jo kunnossa.
”Jos metsäomistajavanhempi kuolee ja tulee perukirjoituksen aika, niin voi olla järkevää myös luopua perinnöstä, jos on omia jälkeläisiä”, Lappalainen toteaa.
”Jos sitä omaisuutta muuten on tarpeeksi, niin mitäpä sitä itselleen ottamaan.”
Perheissä kannattaa käydä ajoissa keskustelua siitä, mitä kukin pitää metsässä arvossaan. Kuva: Jyrki LuukkonenAvointa keskustelua
Tärkeintä on, että asiasta käydään perillisten kesken avointa keskustelua.
Lappalaisen mukaan metsistä ei perinteisesti ole puhuttu riittävästi perheissä. Perillisillä voi olla suuret odotukset, että arvokasta metsää on paljon, mutta lopputulema voi olla, ettei siellä olekaan juuri mitään.
Toisaalta arvokkaat tukkimetsät voivat tulla myös yllätyksenä.
Monelle ei myöskään ole selvää, tienaako puukaupoilla tonneja vai kymppitonneja. Saatetaan katsoa metsätilan myyntiarvoa, mutta ei nähdä, paljonko metsä voisi tulevaisuudessa tuottaa.
”Helpoin tie ei ole lähteä puhumaan iäkkään vanhemman kanssa, että kun sinä kohta kuolet, niin paljonko siellä metsässä on rahaa saatavilla.”
Taustalla on usein häveliäisyys. Onko rahasta puhuminen suomalaisille vaikeaa?
”Joo, se on kaksi asiaa: raha on yksi ja kuolema toinen”, Lappalainen tokaisee.
”Helpoin tie ei ole lähteä puhumaan iäkkään vanhemman kanssa, että kun sinä kohta kuolet, niin paljonko siellä metsässä on rahaa saatavilla.”
Sukupolvien väliselle metsäkeskustelulle kannattaa varata aikaa. Kuva: Jyrki LuukkonenSukupolvien kuilu
Lappalainen on työskennellyt aiheen parissa pitkään ja ollut mukana luomassa opasta, jossa annetaan vinkkejä perheen sisäiseen metsäkeskusteluun.
Hänen mielestään ensiksi pitäisi puhua arvoista: Mikä sinulle tai minulle on tilan metsissä tärkeintä ja minkälaisia kokemuksia sieltä on?
Monesti käy niin, että metsäkeskusteluille ei löydy aikaa, kun vanhempi sukupolvi ajattelee, että ruuhkavuosia elävät lapset ovat niin kiireisiä, ettei heille tohdi puhua metsänhoidosta.
Nuori polvi taas saattaisi ollakin kiinnostunut, mutta pelkää, että vanhemmat mieltävät ahneeksi, kun metsäasioista kyselee.
Lappalainen on huomannut, että perheissä, joissa muistakin asioista pystytään keskustelemaan avoimesti, myös metsäkeskustelut sujuvat luontevasti.
Mitä varhaisemmassa vaiheessa sukupolvenvaihdoksista puhutaan, sitä enemmän sukupolvilla on aikaa tottua ajatukseen sekä vaihtaa tietoa ja näkemyksiä.
Suvi Korjonen innostui metsänhoidosta, kun metsätila siirtyi hänen omistukseensa. Kuva: Jyrki Luukkonen
Kivinen maasto haastaa puunkorjuuta ja metsänhoitotöitä, mutta lisää metsän monimuotoisuutta. Kuva: Jyrki LuukkonenMieluinen metsälahja
Porilainen Suvi Korjonen, 43, sai neljä vuotta sitten 14 hehtaarin metsäpalstan lahjaksi vanhemmiltaan.
Porin Ahlaisissa sijaitseva kiinteistö piti sisällään myös talon, joka on Korjosen isän lapsuudenkoti.
”Vanhempani halusivat luopua siitä ja tekivät ehdotuksen, että minä maksan siitä osan ja saan lahjana toisen osan”, hän kertoo.
Parikymppisenä Korjonen oli ollut palstalla istuttamassa kuusia, mutta muuten hänellä ei juuri ollut kokemusta metsänhoidosta.
”Silloin joskus aikanaan, kun äidin ja isän aikana siellä kävi metsäkoneet, minua vain kauhistutti se ruma jälki, mitä niistä jää. Olisin halunnut kerätä kaikki oksat johonkin nättiin kasaan”, Korjonen hymähtää.
Metsän omistus tuo omistajalleen turvaa. Kuva: Jyrki LuukkonenKiinnostus kasvoi
Kun omistus siirtyi hänen nimiinsä, innostus metsäomaisuuden hoitoon kasvoi.
Korjonen on tyytyväinen, että sukupolvenvaihdos tehtiin hyvissä ajoin, niin hän pystyy itse vielä suunnittelemaan ja tekemään kaikenlaista. Hän asuu 35 kilometrin päässä palstaltaan, joten metsässä on helppo käydä.
Korjonen kävi Metsäkeskuksen järjestämän metsänomistajakurssin, josta hän koki saaneensa hyviä vinkkejä. Lisäksi hän kiersi palstan joka kolkan metsänhoitoyhdistyksen asiantuntijan kanssa.
”Nyt on tehty vähän puukauppojakin”, hän kertoo. Korjosen mies teki ennakkoraivaukset.
Kirjanpitäjänä toimivalla Korjosella on oma tilitoimisto, joten metsäverotukseen liittyvät asiat eivät häntä hätkäyttäneet.
Nyt häntä kiinnostaa, mitä kaikkea muuta kuin puunmyyntituloa metsästä voisi saada, kun hakkuita ei voi kuitenkaan jatkuvasti tehdä.
Voisiko metsästä kerätä esimerkiksi kuusenkerkkiä, käpyjä tai havuja tai järjestää jotain luontomatkailuun liittyvää, hän pohtii.
Korjonen nauttii siitä, että saa seurata metsän kasvua ja sitä, miten oma tekeminen siellä vaikuttaa. Kuva: Jyrki LuukkonenPitkään suvussa
Korjonen ei odota saavansa metsästä isoa tuottoa.
”Enemmänkin se on semmoista, että kiva jos sieltä joskus saa jotakin”, hän muotoilee.
Hän nauttii siitä, että saa seurata metsän kasvua ja sitä, miten oma tekeminen siellä vaikuttaa.
Korjonen kertoo, että metsä oli ennen hänen vanhempiensa aikaa hyvin harvaksi kaluttu.
”Kun torppaan oli pitänyt saada sähköt, se maksettiin niillä puilla.”
Metsä on ollut suvussa pitkään. Vanhoista papereista hän löysi isänsä isoisän isälle kuuluneen paperin vuodelta 1919, johon oli käsin kirjoitettu, että kaikki puut, jotka olivat rinnankorkeusläpimitaltaan alle 20 sentin, tämä sai pitää. Kaikki muut menivät vielä isäntätalolle.
”Tiedän, että minulla on joku omaisuus, joka pitää arvonsa. Haluan vaalia ja pitää yllä, että se myös pysyy.”
Tunnearvo tärkein
Korjonen kokee, että metsän omistus tuo turvaa.
”Tiedän, että minulla on joku omaisuus, joka pitää arvonsa. Haluan vaalia ja pitää yllä, että se myös pysyy.”
Korjosen mukaan metsän kaikista suurin arvo on sen tunnearvo. Myös talo itsessään on tärkeä juuri sen vuoksi, että se on sukupaikka.
Myynti ei ole käynyt mielessäkään, ja hän toivoo, että myös hänen omista lapsistaan joku innostuisi jatkamaan metsätilan pitoa.
Korjosella on kolme poikaa. Ajatus on, että palstaa ei pirstota kolmeen osaan, vaan yksi lapsista saa sen kokonaan ja toiset jotain muuta, kuten hänen itsensä ja pikkusiskonsa kohdalla tehtiin.
”Se, joka omistaa, saa tehdä päätökset, mitä tehdään.”
Suvi Korjonen toivoo, että joku hänen lapsistaan ottaisi metsätilan tulevaisuudessa hoitoonsa. Kuva: Jyrki LuukkonenArtikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
