Tiedätkö mikä ammattikunta oli karhunpyllyttäjä? Otsojen karkotukseen käytettiin mitä kummallisimpia keinoja

Muinaissuomalaiset arvostivat karhua metsän myyttisenä jumalolentona, jolle keksittiin sen vuoksi lukuisia lempinimiä ja jota lepyteltiin rituaalein. Mutta kun aikaa kului ja uskomukset pikkuhiljaa haalistuivat, oli karhun kohtalo lopulta alentua arvostetusta jumaluudesta karjanhoitajan viholliseksi.

Karhun pitämisen poissa ihmisten elinpiiristä ja karjan kimpusta uskottiin vaativan sekä käytännöllisiä että kansanuskomuksiin pohjautuvia toimia, joiden seurauksena syntyi karhuihin erikoistuneita ammattiryhmiä, kuten karhunkaatajia ja karhunpyllyttäjiä.

Karhunpyllytys perustui taikauskoon, jonka mukaan mesikämmen kavahtaa naisista kumpuavaa energiaa. Pyllyttäjät olivat varttuneita naisia, jotka ”häpäisivät” karhun näyttämällä sille paljasta takapuoltaan.

Siveänä eläimenä karhu pakeni ja pysyi poissa sitä kauemmin, mitä pidempään pyllyttäjä jaksoi paljaita pakaroita metsälle näyttää. Pohjois-Karjalan ja Kainuun rajoilla eli vielä 1800-luvun lopulla ammattimaisia karhunpyllyttäjiä.

Karhun penis- eli siitinluuta pidettiin voimaesineenä. Kuva: Suomen Metsästysmuseo

Myös riskialttiiseen pyyntiin lähtevät karhunkaatajat olivat arvossa pidettyjä metsästyksen ammattilaisia, joiden palveluksia pyydettiin pidempienkin matkojen takaa. Tunnetuimmista karhunkaatajista muodostui lähes myyttisiä sankarihahmoja. Esimerkiksi Topeliuksen Maamme-kirja glorifioi karhunkaatajia ja nosti koko kansan tietoisuuteen Karhu-Marttina tunnetun ja uransa aikana lähes 200 karhua tappaneen Martti Kitusen.

Karhunkaatajat keräsivät karhun pääkalloja voiton merkiksi ja muistoksi onnistuneesta jahdista. Kaikkein voimallisimpana pidetty esine oli kuitenkin karhun penis- eli siitinluu, joka kuului perinteen mukaan karhun tappaneelle henkilölle ja kannettiin vyöllä voiton merkkinä. Muistitietojen mukaan kokeneen karhunkaatajan vyössä saattoi roikkua karhun penisluita pitkänä rivinä.