Asiantuntijalta: EU-komission ehdotusta tulevasta maatalousbudjetista on tulkittu väärin − 86 miljardin leikkaus ei ole selvää

Euroopan komission 16.7. julkaisemaa ehdotusta EU:n vuosien 2028–2034 budjetiksi on monin paikoin tulkittu maatalouden osalta harhaanjohtavasti tai puutteellisesti. On toistettu väitettä, että "maatalousbudjettia leikataan 386 miljardista 300 miljardiin euroon", jolloin syntyy vaikutelma 86 miljardin euron eli jopa reilun viidenneksen suorasta leikkauksesta.

Väite perustuu siihen, että nykyisellä kaudella (2021–2027) EU:n maatalouteen kohdistetun rahoituksen kokonaismäärä on noin 386 miljardia euroa, kun taas uuden ehdotuksessa 300 miljardia euroa on korvamerkitty maatalouden tulotukeen. Se tarkoittaa, että tätä vähemmän ei saa käyttää, mutta enemmän saa – ja käytännössä tullaan hyvin todennäköisesti käyttämäänkin.

Jäsenvaltiot voivat osoittaa lisävaroja esimerkiksi ympäristötukiin ja ilmastoälykkääseen viljelyyn, investointitukiin ja maatilojen modernisointiin, nuorten viljelijöiden tukemiseen, kriisirahastoon, riskienhallintaan tai sään ääri-ilmiöiden varautumiseen, maatalouden digitalisointiin, energiatehokkuuteen tai hiilensidontaan.

Komission budjettiehdotus tarkoittaa silti merkittävää periaatteellista rakennemuutosta maatalouspolitiikalle.

Aiemmin erilliset maatalous- ja koheesiorahastot yhdistetään uuteen National and Regional Partnership Fund (NRPF) -rahastoon, josta rahoitetaan niin maatalous, aluepolitiikka, koheesio, nuorisotyöllisyys, ympäristö kuin osa ilmastotoimistakin. Rahaston kokonaissumma, 865 miljardia euroa, on nimellisesti hieman suurempi, mutta reaalisesti (inflaatiolla korjattuna) pienempi tai suunnilleen sama verrattuna nykyiseen (2021–2027) vastaavien EU-rahastojen yhteissummiin.

Kun maataloudesta tulee osa laajempaa rahastoa ilman omaa budjettikohtaansa, se joutuu kilpailemaan resursseista muiden sektoreiden – kuten sosiaalipolitiikan, työllisyyden tai aluekehityksen – kanssa. Ranskan ja Puolan kaltaiset jäsenvaltiot, joilla on vahva maatalouslobby, saattavat nostaa maatalousrahoitustaan. Toiset maat taas voivat ohjata painopistettä muihin sektoreihin.

Koska 300 miljardia euroa on korvamerkitty maatalouden tulotukeen, viljelijöiden tulotuki säilyy nimelliseltä tasoltaan turvattuna.

Toisaalta uudistus poistaa II-pilarin maaseudun kehittämiselle ja ympäristötuelle aiemmin annetun budjettisuojan. II-pilari säilyy edelleen osana maatalouspolitiikkaa, mutta sillä ei enää ole omaa erillistä, korvamerkittyä budjettiosiotaan.

Jos jäsenvaltio ei kansallisesti painota esimerkiksi II-pilarin kaltaisia ympäristötukia tai luonnonhaittakorvauksia, ne voivat jäädä muiden prioriteettien jalkoihin.

Käytännössä koko 300 miljardin euron "minimituki" maataloudelle voidaan kohdentaa täysin I-pilarin kaltaisiin tulotukiin, ellei kansallinen suunnitelma määrittele muuta. Poliittisen paineen voi katsoa EU-maissa suosivan I-pilarin suorat tukia, jotka ovat hallinnollisesti varsin helppoja. Kun komissio ei enää vaadi tiettyä prosenttiosuutta II-pilariin, ei ole rajoitetta sille, että suurempi osa rahasta menee I-pilariin.

Monet jäsenmaat, erityisesti Itä-Euroopan maat sekä Ranska ja Espanja, preferoivat todennäköisesti I-pilarin turvaa ja ennustettavuutta.

Uudessa järjestelmässä jäsenvaltiot saavat muutenkin merkittävästi enemmän joustavuutta: ne voivat räätälöidä omat NRPF-suunnitelmansa kansallisten olosuhteiden mukaan. Tämä mahdollistaa esimerkiksi paremman kohdentamisen pienille tai nuorille tiloille tai investointien ja vihreän siirtymän tukemisen alueellisesti sopivalla tavalla.

Uudistuksen onnistuminen riippuukin suurelta osin kansallisesta toimeenpanosta.

Jäsenvaltioilla on ratkaiseva rooli siinä, kuinka suuri osa rahoituksesta suunnataan perinteiseen tulotukeen ja kuinka paljon resursseja kohdistetaan maaseudun kehittämiseen, investointeihin ja ilmastokestäviin ratkaisuihin. Tämä voi johtaa tukitasojen ja -ehtojen eriytymiseen EU:n sisällä.

Suomi voi hyötyä uudistuksesta, jos se käyttää joustomahdollisuudet hyväkseen ja rakentaa kunnianhimoisen, kotimaisia tarpeita tukevan suunnitelman.

Kaiken kaikkiaan budjettiehdotus tarjoaa maataloudelle vakauden ohella uudenlaista liikkumatilaa mutta myös vastuuta. Jos kansallinen maatalouspolitiikka jää passiiviseksi ja priorisoidaan muita sektoreita, maatalouden osuus voi tosiasiassa heikentyä.

Kyse ei ole pelkästä budjettileikkauksesta tai lisäyksestä, vaan vallansiirrosta. EU asettaa reunaehdot, mutta jokainen jäsenvaltio vastaa siitä, millaista maatalouspolitiikkaa se tekee tulevaisuudessa.

On toki tärkeä korostaa, että kyseessä on vasta komission esitys, ei lopullinen budjettiratkaisu.

Jyrki Niemi

tutkimusprofessori

Luonnonvarakeskus Luke