Maaseudulle uhkaa jäädä ennallistamisestakin vain maksajan ja luopujan rooli

Yli 30 vuotta turveyrittäjänä toiminut Risto Kokko on toteuttanut urallaan käänteen, jonka ennustetaan vihreissä visioissa tuottavan Suomeen työtä ja tuloja lähivuosikymmenien aikana: hänen koneensa ja palkkaamansa työvoima eivät enää nosta turvetta energiaksi, kasvualustoiksi tai kuivikkeeksi – nyt ne päinvastoin tekevät töitä saadakseen palautettua veden entisille soille. (MT 1.12.)

EU edellyttää Suomen ennallistavan heikentyneitä elinympäristöjä, muun muassa turvetuotantoalueiksi otettuja, pelloiksi raivattuja tai metsätalouteen ojitettuja soita. Kansallista suunnitelmaa EU:n asettamien tavoitteiden täyttämiseksi laaditaan paraikaa. EU-tavoitteen tärkeyttä harva pystyy perustellusti kyseenalaistamaan: ihmistoiminta on monin tavoin vaarantanut luonnonympäristöjä ja heikentänyt niistä riippuvaisten kasvien ja eläinten elinmahdollisuuksia.

Kestävyydellä on ympäristön lisäksi kuitenkin aina myös sosiaalinen ja taloudellinen ulottuvuutensa. Juhlapuheissa ennallistamisen ennustetaan tuottavan työtä ja hyvinvointia vuosikymmeniksi eteenpäin alueille, joilla työmahdollisuudet ovat muutoinkin vähentyneet ja elinkeinorakenne ohentunut. Puheissa vilahtelevat myös komeat määrät euroja, joita näiden toimien luvataan tuottavan. EU:n komissio on esittänyt ennallistamisen tuomiksi hyödyiksi peräti 10 miljardia euroa.

Maaseudulla näiden miljardien lopullinen osoite epäilyttää monia, perustellusti. Todennäköisesti valtaosa ennallistamisen lopulta konkretisoituvista hyödyistä ei tule päätymään niille, jotka sen kustannukset maksavat tai jotka tulojaan menettävät. Konsultit, tutkijat ja tutkimushankkeet pitävät kyllä rahanjaossa puolensa.

Hyvän kuvan tästä antaa jo Risto Kokon omistamat Kokkopeat-yrityksen nykytilanne: turvetta nostaessaan yritys työllisti yrittäjän itsensä lisäksi kymmenisen työntekijää, nyt enää kolme. Ennallistamisen tuoma työ on myös suurelta osin kertaluonteista: ennallistamistöiden valmistuttua alue ei enää sen enempää tuota omistajalleen tuloa kuin tuo alueelle työtäkään.

MT:n haastattelema Kokko ihmettelee perustellusti, miksi kirjoituspöytien äärellä tehtävään suunnitteluun käytetään niin paljon aikaa ja rahaa, jopa kymmeniätuhansia euroja.

Tähän ihmetykseen tiivistyy monin tavoin ennallistamisen suurin riski: se, joka tekee ja uhraa omaisuuttaan eniten, saa lopulta kaikkein vähiten, ja päätteeksi joutuu vielä sammuttamaan valot. Maaseudun näkökulmasta tilannetta, jossa raha ja työt ulosmitataan kaupunkien hyväksi, on vaikeaa kutsua oikeudenmukaiseksi siirtymäksi.