Vedystä puhutaan paljon, mutta maatalouden kannalta ratkaiseva tuote voi olla ammoniakki

Vetytaloudesta on viime aikoina puhuttu Suomessa runsaasti. Esillä ovat olleet miljardiluokan investoinnit vihreää vetyä valmistaviin laitoksiin sekä Suomea halkova vetyputki, jonka avulla suomalainen vety saataisiin kuljetettua sekä kotimaisille käyttäjille että ennen muuta Saksan markkinoille.

Vedyn merkitys ei kuitenkaan synny sen mukaan, kuinka paljon sitä tuotetaan, vaan sen mukaan, mihin sitä käytetään. Raaka-aineviennin sijaan puhtaalla energiallaan tuotettu vety tulisi hyödyntää itse, jotta sen jalostuksen tuottamat eurot jäisivät Suomeen. Maatalouden näkökulmasta vetyä voitaisiin hyödyntää vihreän eli hiilidioksidipäästöttömän ammoniakin valmistuksessa. Ammoniakin merkitys ruoantuotannolle on erittäin suuri, sillä se on typpilannoitteiden keskeinen raaka-aine.

Vaikka venäläisen ammoniakin käyttöä eurooppalaisten lannoitteiden raaka-aineena onkin pystytty vähentämään, osa siitä on yhä peräisin Venäjältä. Näin välttämättömyysraaka-aineen tuonti samalla kerryttää hyökkäyssotaa käyvän maan sotakassaa ja samalla antaa tälle mahdollisuuden pitää Eurooppaa pihtiotteessaan.

Suomi on ollut Euroopassa edelläkävijämaita venäläisestä energiasta irtautumisessa. Samanlainen askel Euroopan on välttämätöntä ottaa lannoitteiden valmistuksessa.

Mahdollisuuden tähän tuo Naantaliin suunnitteilla oleva vihreän ammoniakin tuotantolaitos, joka käyttäisi raaka-aineinaan vettä, ilmaa ja päästötöntä sähköä. Hankkeen tavoitteena on tuottaa suunnilleen saman verran ammoniakkia kuin Suomeen on viime aikoihin asti tuotu Venäjältä.

Kyse ei siis ole enää teknologisesta unelmasta, vaan toteutukseltaan täysin mahdollisesta teollisesta hankkeesta. Sen toteutuminen on kuitenkin riippuvainen poliittisista päätöksistä.

Usein väitetään, että markkinoiden pitäisi ratkaista, mikä teknologia menestyy. Käytännössä tuulivoima, aurinkovoima ja monet muut vähäpäästöiset teknologiat eivät ole nousseet valtavirtaan siksi, että ne olisivat aluksi olleet halvimpia vaihtoehtoja. Investointeja uskallettiin tehdä, kun yhteiskunta loi markkinoita.

Vihreän ammoniakin ongelmana on se, että ammoniakkia on nykyisellään huomattavasti edullisempaa valmistaa maakaasusta. Vaikka päästöille on olemassa hintamekanismeja, fossiilisen vaihtoehdon markkinahinta ei silti täysin heijasta kaikkia sen ilmasto- ja ympäristövaikutuksia, eikä ota huomioon huoltovarmuustekijöitä. Siksi markkina suosii helposti vanhaa ratkaisua, vaikka kokonaishyödyt yhteiskunnalle olisivatkin uudesta ratkaisusta suuremmat.

Investoijan näkökulmasta vielä suurempi ongelma on poliittinen epävarmuus. Päästökauppaa sekä EU:n tukijärjestelmiä ja teollisuuspolitiikkaa koskevat linjaukset elävät, joten kukaan ei tiedä varmaksi Euroopan ilmasto- ja energiapolitiikan suuntaa. Kun ammoniakkilaitoksen rakentaminen kestää vuosia ja investoinnin takaisinmaksuaika lasketaan vuosikymmenissä, poliittisten ilmavirtausten aiheuttamaan epävarmuuteen ja sen aiheuttamaan päätösten huojuntaan ei ole varaa.

Juuri siksi vihreä ammoniakki tarvitsee ennen kaikkea ennustettavaa politiikkaa, joka samalla myös mahdollistaa viljelijöille kestävästi tuotetusta raaka-aineesta valmistetun lannoitteen käytön taloudellisesti.

Se voi tarkoittaa käyttövelvoitteita, hankintakriteerejä, investointitukia tai muita markkinaa synnyttäviä ratkaisuja. Oleellisinta ei ole yksittäinen keino vaan toimien pitkäjänteisyys. Teollisuuden on investoidessaan voitava luottaa siihen, etteivät pelisäännöt muutu seuraavassa poliittisessa käänteessä.

Sekä Suomen että Euroopan pitää nähdä vihreä ammoniakki investointina, jonka vaikutukset ulottuvat koko ruokaketjuun. Harvoin tarjolla on hanke, joka yhtä aikaa vähentää fossiiliriippuvuutta, vahvistaa huoltovarmuutta, pienentää maatalouden ilmastopäästöjä ja luo uutta teollisuutta.

Vihreässä ammoniakissa ei ole kyse vain uudesta lannoiteraaka-aineesta. Kyse on siitä, jääkö vetytalouden lisäarvo Suomeen vai päädymmekö jälleen kerran toimittamaan raaka-ainetta muiden jalostettavaksi.