Uhanalaisimmille luontotyypeille saa heittää hyvästit, jos hallinnon ja ympäristöväen asenteet eivät ala korjaantua

Luonnon tilan heikentymistä yritetään torjua monilla maa- ja metsätalouteen kohdistuvilla rajoituksilla. Esimerkiksi EU:n ennallistamistoimien piirissä pitäisi vuoteen 2030 mennessä olla jo viidennes unionin maapinta-alasta, millä on väistämättä vaikutuksensa maaseudun elinkeinoihin. Viime viikolla puolestaan Ilmastopaneeli ja Luontopaneeli vaativat hakkuiden tuntuvaa rajoittamista ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden saavuttamiseksi.

Samaan aikaan tavoitteet kaikkein uhanalaisimpien elinympäristöjen eli maataloustoiminnan seurauksena kehittyneiden perinnebiotooppien pelastamiseksi karkaavat yhä kauemmaksi. Ihmistoiminnan synnyttämät luontotyypit on mahdollista säilyttää ainoastaan niitä ylläpitämällä. Vaikka yksittäisiä hehtaareita siellä täällä voidaan hoitaa ihmisvoiminkin, aidosti vaikuttavat toimet vaativat aina laiduntavia eläimiä.

Kotieläintaloutta on harjoitettava talouden ehdoilla, joten tilojen on pakko pyrkiä myös eläinten ruokinnassa ja hoidossa kustannustehokkuuteen, ei perinneympäristöjen hoidon kaltaiseen laajaperäisyyteen. Ilman ympäristökorvauksesta rahoitettavia maiseman ja luonnonhoidon sopimuksia perinnebiotooppien ylläpito ei ole yksinkertaisesti mahdollista.

Maiseman- ja luonnonhoidon sopimusten piirissä oleva ala oli tavoitteena nostaa nykyisellä vuosien 2023–2027 EU-rahoituskaudella 46 000 hehtaariin. Tavoitetta on jo pudotettu 38 000 hehtaariin, mutta kauas jäädään siitäkin: sopimusala on laskenut jo kahtena vuonna peräkkäin, ja oli viime vuonna vain 25 000 hehtaaria.

Luonnonlaidunlihan tuottajat ry:n puheenjohtaja ja emolehmätuottaja Aarne Schildt ennakoi alan edelleen pienenevän. Osasyynä tähän on viljelijöiden tyytymättömyys viranomaisten toimintaan sopimusehtojen tulkinnassa ja valvonnassa. (MT 16.1.)

Suomessa uhanalaisiksi luokitelluista eliölajeista joka neljäs elää juuri perinnebiotooppialueilla. Siihen nähden onkin todella merkillepantavaa, miten hiljaa luontoväki asiassa on.

Kysymys perinnebiotooppien pelastamisesta on sikäli hankala ratkaistava ympäristöhallinnolle ja ympäristöjärjestöille, ettei se hoidu perinteisillä konsteilla eli rajoittavalla lainsäädännöllä, pakkosuojeluilla tai edes maanomistajien syyllistämisellä. Monelle ympäristöaktivistille aihe on kiusallinen myös siksi, että perinneympäristöjen suojelu ei ole mahdollista ilman kotieläintuotantoa – vieläpä ilmastopahiksiksi luokiteltuja märehtijöitä.

Jotta välttämätön käänne saataisiin aikaan, viljelijöiden luottamus sopimusehtoihin ja niiden toimeenpanoon on välttämätöntä palauttaa. Myös kiitos tehdystä työstä ja tekijöiden kunnioittaminen olisivat paikallaan.