Länsi pulputtaa itseään pyörryksiin sodan lopettamisesta ja Suomen sekä Ruotsin Nato-jäsenyydestä − ratkaisut ovat kahden autokraatin käsissä

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyksien sinetöimisestä päättää Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan. Ei kukaan muu.

Päätösten sisältöön ja ajoitukseen on selvästikin turha yrittää vaikuttaa. Ehkä ainoa, joka pystyisi vaikuttamaan, mutta pääasiassa väärään suuntaan, on Venäjän presidentti Vladimir Putin.

Erilaisten ”syväkurkkujen” toista todistavat näkemykset voi nyt jättää omaan arvoonsa. Sama koskee Ankaran hallituksen piiristä tulevia viestejä, joiden perusteella yritetään lähes päivittäin tulkita, koska Erdoğan ratifioi.

Ratkaisun avaimet ovat ehkä olleet Washingtonissa. Paino on vahvasti sanalla ehkä. Jos USA:n presidentti Joe Bidenilla todella olisi ollut poliittista pelivaraa ja tahtoa, ja jos lukko todella noilla avaimilla aukeaisi, niitä olisi jo käytetty.

Nöyryyttävä prosessi ei ole ollut Nato-leirissä kunniaksi kenellekkään. Todellinen surullisen hahmon ritari, Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg, on joutunut katselemaan avuttomana sivusta, kun Erdoğan on varastanut itselleen päätösvallan siitä, onko Naton ovi auki vai ei.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen johto on varmasti tehnyt sen, mikä on tehtävissä. Viime keväänä Madridin Nato-huippukokousta edeltänyt hehkutus näyttää toki näin jälkikäteen kiusalliselta. Itse lopputulokseen tällä arvottomalla näytelmällä tuskin kuitenkaan on ollut vaikutusta.

MT kysyi presidentti Sauli Niinistöltä Münchenin turvallisuuskokouksen avauspäivänä pidetyssä tiedotustilaisuudessa, miten Suomi toimisi, jos Turkki ratifioisi Suomen jäsenyyden jo maaliskuussa ennen Ruotsia.

”Me emme tahdo, emmekä voi hakemustamme takaisin vetää.”

Tuo lausahdus kertoo kaiken tarvittavan.

Suomi etenee jäseneksi, jos Erdoğan suo. Ja ilman Ruotsia, jos Erdoğan niin päättää. Ruotsin strateginen merkitys Pohjolan ja Baltian puolustukselle ei Turkin johtajaa heilauta suuntaan eikä toiseen.

Tämä on tiedetty koko ajan. Myös se on tiedetty, että Suomen ja Ruotsin välisen kytkennän rikkominen on Erdoğanin käsissä. Suomi ei lähtenyt sitä purkamaan, koska silloin olisi annettu periksi Ankaran sulttaanille. Ehkä niin oli parempi.

Ruotsin asema on koko ajan ollut selvästi tukalampi kuin Suomen. Turkkilaiset antavat edelleen ymmärtää, ettei oikeastaan mikään vieläkään puolla Ruotsin jäsenyyden ratifioimista.

Ruotsi on ollut keskeinen avunantaja Turkin eteläosien järistysalueella. Olisi kovin naiivia laskea sen varaan, että Erdoğan taipuu ratifioimaan Ruotsin jäsenyyden, koska hän on kiitoksen velkaa pääministeri Ulf Kristerssonille ja ruotsalaisille.

Paljon todennäköisempää on, että Turkin johtaja siirtää vaaleja kymmeniä tuhansia kuolonuhreja vaatineen järistyksen vuoksi ja lykkää näin sekä Suomen että Ruotsin Nato-ratifionteja. Jos vaalitappio uhkaa, Erdoğan voi hyvinkin äityä kysymään, vailla mitään asiallisia perusteita, kiinnostaako Eurooppaa ja Yhdysvaltoja enemmän Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys kuin Turkin ja Syyrian humanitäärinen katastrofi.

Ukraina sota oli luonnollisesti Münchenin kokouksen kiistaton pääaihe. Suomen ja Ruotsin Nato-prosessi oli meille ja ruotsalaisille tärkeä, mutta suurelle osalle osallistujista sittenkin vain yksi sodan sivujuonne.

Kokouksen loputtomalta tuntunutta pulputusta Ukrainan tukemisesta ja siitä, miten sota saataisiin loppumaan, ei pidä väheksyä. Yhdysvaltain ja Euroopan johtajien on muistutettava suurelle yleisölle, minkälaista tuhoa ja kärsimystä Ukrainaan hyökännyt Venäjä on aiheuttanut. Samalla pitää korostaa, että Ukrainaa on tuettava enemmän ja nopeammin.

Vuosi sitten alkaneen Venäjän hyökkäyssodan aloittamiseen ja lopettamiseen liittyvässä tärkeässä keskustelussa tuntuu kuitenkin unohtuvan yksi keskeinen asia: Kremlin tyranni ja diktaattori yksin päätti sodan aloittamisesta ja ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että hän pitkälti ratkaisee, miten sota päättyy.

Ukrainaa tukevan USA:n ja sen liittolaisten on ehdottomasti syytä pohtia sodan tavoitetta. Mitä Ukrainan voitto tai Venäjän kärsimä ratkaiseva tappio käytännössä tarkoittavat?

Näin Münchenissä myös tehtiin. Liian usein kuitenkin sivuuttettiin se kaikkein karuin tosiasia: Venäjän diktaattoriin ei pystytty vaikuttamaan, kun hän aloitti sodan ja sama tilanne on sodan lopettamisen kanssa. Voi olla vielä pitkään.

Saksan liittokansleri Olaf Scholz korosti Münchenissä, että Ukrainaan lähetettävät panssarivaunut eivät pidennä sotaa. Niillä osoitetaan Scholzin mukaan Putinille, ettei hän pysty ”saavuttamaan imperialistisia tavoitteitaan”.

”Mitä aikaisemmin Putin tämän ymmärtää, sitä nopeammin sota saadaan loppumaan ja Venäjä vetäytyy”, liittokansleri tähdensi.

Venäjän presidentti arvioi väärin sekä Ukrainan puolustustahdon että -kyvyn. Myös se, miten vahvasti länsi on valmis tukemaan ukrainalaisia, oli Putinille selvästi yllätys. Siitä huolimatta hän ei ole antanut mitään signaalia perääntymisestä. Pikemminkin päinvastoin.

Suomen pääministeri Sanna Marin (sd.) julisti turvallisuuskokouksen paneelikeskustelussa, että sota olisi voitu välttää, jos Krimin miehitykseen olisi vuonna 2014 reagoitu kovemmin.

Menneiden virheiden perkaaminen on toki tarpeen. Ei Marin eikä kukaan muukaan pysty kuitenkaan esittämään mitään erityisen vahvoja todisteita siitä, että eristäminen, keskustelujen lopettaminen tai tiukemmat pakotteet olisivat kääntäneet Putinin pään Krimin miehityksen jälkeen.

Nyt Venäjään on kohdistettu historiallisen kovia pakotteita. Maa on eristetty ja Ukrainan kasvavan sotilaallisen tuen kautta länsi on sodan välillisenä osapuolena myös pannut kovan kovaa vastaan.

Mitä tekee Putin? Hän tappaa, tapattaa ja tuhoaa entistä säälimättömämmin.