

Jää oli jo sulanut, mutta kantatie 54 vaikutti turvalliselta ajaa räntäsateen loputtua. Näkyvyys oli hyvä, pelloilla ei ollut enää lumivaippaa. Oli lauantaialkuilta 10. huhtikuuta 2021.
Lopella asuva silloin 30-vuotias Julia Kinnari oli matkalla miehensä kanssa hakemaan heidän koiraansa hoidosta Riihimäeltä Julian äidin luota. Aiemmin samana päivänä Kinnari oli käynyt puolisonsa kanssa ostoksilla Tampereen Ikeassa.
Nopeusrajoitus oli 70 kilometriä tunnissa. Tie kaartui lievästi oikealle.
Sitten edestä tuli vastaan henkilöauto, joka ajoi kovaa ylinopeutta. Yhtäkkiä auto teki äkkikäännöksen Kinnarin ohjaamaa Audi A3:sta päin. Kinnari yritti ohjata sivuun ja painaa jarrua. Se on hänen viimeinen muistikuvansa.
”Taisin huutaa apua ja säikähdin ihan hirveästi. Sydän jätti lyönnin välistä”, Julia Kinnari muistelee.

Törmäyksen jälkeen autoon laskeutui syvä hiljaisuus. Paikalle pysähtyi useita autoja, joku soitti hätänumeroon. Takapenkillä, häkissä ollut koira oli sinkoutunut törmäyksen voimasta lattialle.
Kyydissä oli myös Kinnarin mies.
”Tajusin, että nyt on käynyt huonosti. Olin pahasti puristuneena autossa vinossa asennossa, ja koko oikea puoli kropasta oli tunnoton. Pystyin jotenkuten avaamaan ikkunan ohipysähtyneelle pariskunnalle, joka sanoi, että apua on tulossa.”
Ambulanssi saapui noin viidessä minuutissa. Pahin hetki oli se, kun palomiehet irrottivat Kinnarin autosta. Koko vartaloa valtasi läpileikkaava kipu.
”Taisin olla shokissa, kun huusin ja kiroilin kivusta”, hän kertoo.
Jo ennen siirtoa ambulanssiin hänelle annettiin nenän kautta vahvaa kipulääkettä, ja matka alkoi Kanta-Hämeen keskussairaalaan (KHKS) Hämeenlinnaan. Pirstaleiksi särkynyt puhelin soi Julian taskussa, kunnes se hajosi ja hiljeni.
”Olin vähän ehtinyt toipua kolarista ja tuntui, että taas vedettiin matto jalkojen alta.”
Ensimmäinen leikkaus kesti kaksitoista tuntia. Lista onnettomuudessa syntyneistä vammoista on monta riviä. Vakavia murtumia reisiluussa, olkaluussa, ranteessa, jalkaterässä, ilmarinta, tässä vain muutamia niistä. Monet murtumat ylsivät nivelpintaan asti ja olivat pirstaleisia.
Leikkauksen jälkeen Kinnari joutui pyörätuoliin.
Samana iltana Kinnari sai äidiltään tiedon, että eläinlääkäri oli joutunut lopettamaan koiran: sen vammat olivat niin vakavia, ettei mitään ollut tehtävissä. Kinnarin mies selvisi onneksi kolarista.
Tieto rakkaan lemmikin kuolemasta oli niin raskas, että hän joutui lopettamaan puhelun kesken.
Jo alusta alkaen oli Kinnarin mukaan viitteitä siitä, että kolarin vastapuoli ajoi päälle tarkoituksella. Tekijä kuoli itse kolarissa.
Kinnarin mukaan kolari ja Julian tulevaisuus oli stressannut erityisesti entistä maanviljelijä-isäänsä, jonka yöunet jäivät katkonaisiksi.
Toissailtana ennen sairaalasta alkoi kuitenkin olla jo hieman valoa ilmassa. Kinnarin kuntoutuminen oli lähtenyt sujumaan pienin askelin. Hän pääsisi asumaan pian väliaikaisesti äitinsä esteettömään kotiin.
Sinä iltana Kinnari yritti soittaa isälleen. Puhelinlangat olivat kuitenkin mykät, sillä isä asui katvealueella lähellä junarataa.
”Sitten siskoni tuli sairaalaan ja sanoi, että isä on kuollut äkillisesti. Olin vähän ehtinyt toipua kolarista ja tuntui, että taas vedettiin matto jalkojen alta.”
Kinnari kokee, että ilman kolaria hänen isänsä olisi elänyt pidempään. Perussairauksia isällä oli, mutta hän ei ollut kovin vanha.
Stressillä saattoi olla vaikutusta kuolemaan, hän uskoo.

Kolarin jälkeen Kinnari kärsi traumaperäisestä stressihäiriöstä. Matkalla sairaalasta kotiin taksissa hän pelkästi valtavasti.
”Pelkäsin normaaleja asioita. Pelkäsin, että joku auto ajaa päälle, kun ylitän suojatien. Sydän löi kovaa ja säpsähtelin, jos auto tuli mutkan takaa. Mieleen nousi toistuvia mielikuvia tapahtuneesta”, Kinnari kertoo.
Kinnari kävi puoli vuotta traumaterapiassa vakuutuksen päätöksen ansiosta ja söi nukahtamislääkkeitä univaikeuksiin. Terapiassa hän kirjoitti kirjeitä tekijälle ja sai purkaa niihin kaikki tunteensa ja ajatuksensa.
Kirjepapereille jäi viha, joka ajan myötä haalistui suruksi koiran ja isän menetyksestä sekä oman terveyden menettämisestä.
Syntynyt vuonna 1990 Hausjärvellä.
Asuu kihlattunsa ja Kerttu-nimisen cairnterrierin kanssa Lopella Kanta-Hämeen maakunnassa.
Ammatiltaan sairaanhoitaja. Opiskelee terveydenhoitajaksi vakuutusyhtiön myöntämän ammatillisen kuntoutuksen avulla.
Harrastaa luonnossa liikkumista ja kuntosalilla käymistä.
Elämän motto: Asiat aina jotenkin järjestyvät.
Anteeksi Kinnari ei ole pystynyt antamaan päälleajajalle. Tahallista kolaria ei hänen mielestään tarvitsekaan antaa, sillä se on niin julma.
Vaikeinta Julialle on ollut se, ettei kuntoutus ole edennyt toivotulla tavalla. Ison leikkauksen jälkeen oli neljä leikkausta, sen jälkeen polveen ja nilkkaan on tullut nivelrikkoa. Kipuja ja liikerajoitteita on yhä. Edessä voi olla vielä uusia leikkauksia.
”Tuntuu, että olen muuttunut ihmisenä aika paljon. Ehkä semmoinen elämän huolettomuus on hävinnyt ja olen joutunut kasvamaan paljon ihmisenä.”
Sairausloma kesti puoli vuotta, kuntoutus jatkui yli kaksi vuotta. Pyörätuolista Kinnari pääsi pois juhannuksena, minkä jälkeen hän kulki vajaat puoli vuotta keppien kanssa.
”Olen kiitollinen siitä, että asiat ovat järjestyneet, vaikka aina ei ole tuntunut siltä.”

Julia Kinnari seisoo maitolaiturin vieressä lähellä kotiaan Lopella. On keskiviikkoinen ilta maaliskuussa 2024, ja onnettomuudesta tulee kuluneeksi pian kolme vuotta. Tänä vuonna sulavat lumet eivät muistuta enää niin vahvasti kolarista kuin ennen.
Maitolaituri on Kinnarille mieluinen paikka: sen ohitse hän kulkee toisinaan uuden koiransa Kertun kanssa, ja kesäisin siihen pysähtyy jäätelöauto. Kinnari kasvoi itse hausjärveläisellä lypsykarjatilalla ja rakastui maaseudun rauhaan sekä eläimiin jo silloin.
Kerttu-koira on samaa rotua ja sukulinjaa kuin edesmennyt koira. Kinnari pystyy kävelemään koiransa kanssa jopa viisi kilometriä, mutta luontopoluilla liikkuminen maaston epätasaisuuden vuoksi on vaikeaa.
”Asiat voisivat olla paljon huonomminkin, voisin olla halvaantunut ja pyörätuolissa. Olen kiitollinen siitä, että asiat ovat järjestyneet, vaikka aina ei ole tuntunut siltä”, Kinnari toteaa.
Nyt hän opiskelee terveydenhoitajaksi, koska sairaanhoitajan työssä tarvittavat nostot ja seisomatyö eivät olisi enää onnistuneet.
Terveydenhoitajan opinnoissa Kinnari on lukenut tänä keväänä traumoista ja niiden vaikutuksista, ja ne ovat tuntuneet hyvin kiinnostavilta. Hän haaveilee ehkä vertaistukiohjaajana toimimisesta, sillä huomasi itsekin, että tarve pukea kokemukset sanoiksi on ollut suuri. Ehkä jonain päivänä Kinnari voi kannatella muita onnettomuuden uhreja.