Aktiiviviljelijä on laskinta käyttävä viljelijä

Talven aikana on käyty vilkasta keskustelua aktiiviviljelijän määritelmästä. Keskustelu käynnistyi tuottajajärjestö MTK:n valtuuskunnan kokouksessa marraskuussa.

Pohjimmiltaan keskustelu on ollut hieman turhaa, koska määritelmää ei todennäköisesti koskaan luoda.

”On mahdotonta luoda absoluuttista aktiivitilamääritelmää, joka olisi ehtona maataloustukien maksamiselle”, sanoi maa- ja metsätalousministeriön kansliapäällikkö Pekka Pesonen MT:n haastattelussa tammikuussa.

Pesonen totesi, että tähän loppupäätökseen on tultu niin Suomessa kuin EU:ssa. Keskustelu on jatkunut silti vielä tämänkin jälkeen.

On ollut vaikea ymmärtää mihin määritelmää ylipäätään tarvittaisiin. Eikö tukiehtoja ja byrokraattisia määritelmiä ole jo ennestään riittävästi?

Eikö järkevämpää olisi miettiä, mitä yhteiskunta maataloudelta haluaa ja sen jälkeen muokata tukiehdot sellaisiksi, että niillä tavoitteeseen päästään. Hän kuka toimillaan ehdot täyttää, on tukeen oikeutettu.

Mitä yhteiskunta maataloudelta sitten haluaa? Todennäköisesti ruokaa, monia muita raaka-aineita, ympäristötekoja, ilmastoviisautta, maalaismaisemaa, pörriäisystävällisyyttä, luonnon monimuotoisuutta, eläinten hyviä oloja, huoltovarmuutta, vastuullisuutta, uudistumiskykyä ynnä muuta.

Tarpeet ja vaatimukset ovat monet, mutta se tarkoittaa, että tarvetta on hyvin monenlaisille maatiloille ja maanviljelijöille.

Yksittäisen tilan ei tarvitse kaikkia vaatimuksia täyttää, mutta yhdessä viljelijät pystyvät ne toteuttamaan.

Kaupan johdossa on varmasti myhäilty, kun keskustelun aikana viljelijöiden rivit ovat hajonneet keskinäiseksi riitelyksi ja äänekkäimmät ovat vaatineet tukia nykyistä enemmän kiinni tuotantomääriin, kiloihin ja litroihin.

Tuotantosidonnaiset tuethan ovat etenkin kaupan etu.

Viljelijälle niiden osuuden lisääminen nykyisestä voisi olla vaikutuksiltaan plus miinus nolla, sillä tuottajahinnat laskisivat, jos tuotantosidonnaiset tuet nousisivat.

Ympäristöpainotteisista tuista voisi sen sijaan edes jotain jäädä viljelijälle palkaksi työstä.

Keskustelussa tuntui usein puuttuvan ymmärrys, että jos jotain muutetaan, muuttuu sen seurauksena moni muukin asia.

Jos tuotantomääriä ohjataan politiikalla, muuttuvat hinnat markkinoilla. Jos tukiehtoja muutetaan, muuttavat viljelijät toimintatapojaan.

Jos luotaisiin jokin aktiiviviljelijän määritelmä, suurin osa viljelijöistä varmasti pyrkisi toimimaan määritelmän mukaisesti, eikä siis järjestelmän ulkopuolelle jäisi välttämättä juuri kukaan.

Lopputulema olisi todennäköisesti vain markkinahäiriö tuotannon kasvaessa yli kysynnän.

Suomessa keskustelu pyöri enimmäkseen pienien tilojen ja ruuantuotannon ulkopuolella olevien peltojen ympärillä.

Samaan aikaan joissain Euroopan maissa tukia oltaisiin mieluummin karsimassa suurilta tiloilta ja antamassa pienille lisää.

Euroopan suurimmat tilat ovat koossaan sitä luokkaa, ettei Suomessa sellaisia ole lainkaan.

Ehkä Suomessa kannattaisi mieluummin miettiä tilannetta koko Euroopan mittakaavassa, eikä käydä kotimaan sisällä viljelijäryhmien välit rikkovaa sulta mulle -kiistelyä.

Oman talouden miettiminen, sen jatkuva seuranta ja suunnittelu ovat viljelijän tärkeimmät tehtävät.

On lopulta ihan sama, mitä pellossa kasvaa, kunhan viljelijä on tehnyt kasvivalinnan kannattavuuslaskelmien pohjalta ja todennut sen omalle tilalleen taloudellisesti järkeväksi ratkaisuksi.

Ehkäpä siksi voisi sanoa, että jokainen taskulaskinta käyttävä viljelijä voi halutessaan käyttää itsestään nimitystä aktiiviviljelijä.

Toisaalta selkeämpää lienee olla ilman mitään etuliitteitä ytimekkäästi, aidosti ja ylpeästi maanviljelijöitä tai maatalousyrittäjiä.